?

Log in

Life as a cityvampire
 
[Most Recent Entries] [Calendar View] [Friends]

Below are the 20 most recent journal entries recorded in Chastel Grimrose's LiveJournal:

[ << Previous 20 ]
Saturday, January 14th, 2017
3:19 am
The Frogs Who Desired a King
Those who do not appreciate freedom are sent a tyrant by divine will.

Joulun alla kävin Vilanderin luona. Jutellessani hänen kanssaan, keskusteluun liittyi myös eräs hänen ystävänsä, joka myös sattui olemaan vierailulla tuona päivänä. Keskustelimme paljon politiikasta, ja Vilanderin ystävällä oli hyvin vahvoja mielipiteitä aiheesta. Hän kertoi minulle, miksi nykyisiin puolueisiin tyytymättömät äänestäjät antavat protestiäänensä mieluummin persuille kuin äänestävät tyhjää tai Aku Ankkaa. Protestiäänestäjät haluavat kuulemma saada äänensä kuuluviin, ja koska tyhjiä ääniä ei sisällytetä äänestystulosten laskentaan (minä olin muistelevinani, että kyllä niidenkin prosenttilukuja joskus laskennoissa esiteltiin, mutta viime vaalivalvojaisistani on aikaa...) ainoa keino saada itsensä ja tyytymättömyytensä näkyväksi on äänestää pientä ääriaatteen puoluetta. Kun marginaalipuolueen kannatusprosentti lähtee odottamattomasti nousuun, sen on tarkoitus ravistella päättäjiä ymmärtämään, että valtapuolueet ovat järjestäneet asiat huonosti eikä nykyinen puoluepolitiikka toimi.

Itse olen tällaista käytäntöä vastaan. En todellakaan kuvittele, että jokainen äänestäjä löytäisi puolueiden joukosta sellaisen, joka hänen äänensä ansaitsee, mutta jos on täydellisen välinpitämätön sen suhteen, keitä päättäviin tahoihin haluaa nostettavan, olisi silkasta ihmisystävällisyydestä parempi teko äänestää tyhjää kuin auttaa protestina poliitikkoja, joiden näkemykset ovat kansalaisille vahingollisia. Kyllä, minun mielestäni persut ovat nykyisistä puolueista vaarallisin. Ihan sama, kuinka paljon fiksuja ideoita heillä sattuu olemaan, ne vahingolliset ainekset painavat vaakakupissa paljon enemmän. Se, joka haluaa äänestää persuja heidän homofobiastaan, rasismistaan ja yleisestä hyvien tapojen puutteestaan huolimatta, on kuin tyyppi, joka kynsisienestä päästäkseen päättää hakata koko jalan irti.

If you don't care who gets elected, at least have the courtesy of becoming apathetic. Your indifference shouldn't cause any unnecessary suffering to others.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos sai aikaan paljon keskustelua eräällä keskustelufoorumilla, jolla käyn ja jolla käy myös paljon jenkkejä. Suurin osa oli odotettavan pöyristyneitä, mutta joukossa oli myös niitä, jotka ilmaisivat olevansa iloisia, että maalle saadaan presidentti, joka saa jotain aikaankin, sillä he olivat hyvin pettyneitä Obamaan ja tämän passiivisuuteen. Vastasin heille näin:

Hearing people claim that they are happy to have Trump because they were disappointed in Obama, reminds me of Aesop's fable about the frogs who asked Zeus to give them a king. Zeus sent them a log, and the frogs weren't satisfied with such a passive and useless king, demanding a new one. So Zeus sent them a new king, the stork, who ruled the frogs by eating them. People who hate a passive and harmless ruler so much that they would rather welcome an actively harmful one deserve their ruthless Stork King. I'm just sorry for all the frogs who voted for King Log.
Monday, November 7th, 2016
1:33 am
"Näin tällaista unta..."
Ensimmäinen uni kertoi löytöretkeilijöistä. Sen sijaan, että olisimme etsimässä meritietä Intiaan ja vahingossa löytäisimme Amerikan, me olimme jo päättäneet löytää Amerikan ja seilasimme meriä ristiin rastiin löytääksemme sen. Paitsi että oli outoa tietää "löytävänsä" jotain, jonka olemassaolosta ei pitäisi vielä olla todisteita (tai mistä minä tiedän, josko mystisistä mantereista liikkui paljonkin atlantismaisia myyttejä), oli myös hämmentävää, että historiallisten puupaattien sijaan matkustimme moderneilla risteilyaluksilla. Unimaailmassani Amerikkaa ei ole löydetty 1900-lukuun mennessä, näemmä. Koettaessamme löytää Amerikan, löysimme tuntemattoman, oudon saaren, jonne rantauduimme. Saaren yllä leijui pahaenteinen tunnelma. Muut pelkäsivät metsien kätkevän vihamielisiä alkuasukkaita, minä pelkäsin siellä majailevan huumekauppiaita, sillä tällainen kartalta puuttuva saari olisi täydellinen paikka kätkeä huumelasti. Mutta kumpikaan uhka ei ollut todellinen. Oikeasti saarta vaivasivat heinäsirkkalaumat. Hevosen kokoiset heinäsirkat, joilla oli pään paikalla rotan pää. Pakenimme laivaan ja rottasirkat jäivät rannalle. Näen yhä sieluni silmin niiden hahmot rantakivillä, silhuetteina tummaa yötaivasta vasten.

Toisessa unessa olin jonkun tuntemattoman tyypin kanssa asuntovaunussa. Hänellä oli kaksi murhattua ruumista, joista piti hankkiutua eroon, joten hän koetti ylipuhua minut syömään ne. Kuinka tyhmä luulet minun olevan, huudahdin. Sillä aikaa, kun minä syön nämä ruumiit, sinä salakuvaat minua tuonne komeroon piilottamallasi turvakameralla ja sitten käytät kuvamateriaalia lavastaaksesi minut murhaajaksi. Sitten tyyppi suostutteli, että minä pistän teippiä kameran eteen, niin sitten voit syödä ne. Kieltäydyin. Sinä tapoit nuo ihmiset, sinä myös ne syöt!

Kolmannessa unessa olin lohikäärme. Sininen ja sievä. Laukkasin pitkin kaupunkia kenenkään minua huomioimatta.

Neljännessä unessa vampyyri hyökkäsi kimppuuni, sillä seurauksella, että muutuin vampyyriksi ja minua purrut vampyyri muuttui ihmiseksi. Olin tapahtuneesta hyvin suuttunut ja päätin palauttaa vampirismin alkuperäiselle omistajalleen samalla keinolla, millä se oli minulle hippana heitetty, mutta ex-vampyyri astui auringonvaloon, jolloin en voinut seurata perässä. Mulkku. Odotapas vain, kun aurinko laskee, uhosin, silloin minä etsin sinut käsiini ja juon sinut! Mutta kun aurinko laski ja pääsin etenemään varjoisasta lymypaikastani, joku poika tuli pyytämään minun apuani. Hän halusi minun korjaavan vanhanaikaisen tuulimyllyn, jonka ratakset olivat menneet jumiin. Miten hitossa minä tuulimyllyn korjaan? No, käytä vampyyrin taikavoimiasi, poika neuvoi. Korjaa mylly niin saat verta. Ok, kuulostaa diililtä. Mutta ei siitä mitään tullut, koettassani erottaa jumittuneet myllynkivet toisistaan minä vain mursin ne soramurusiksi. Supervoimat ei tee seppää syntyessään. Poikaa ei näyttänyt harmittavan, hänellä oli minulle uusi urotyö tiedossa. Hänen perheensä omistaa valtavan kompleksin tehtaita ja teollisuushalleja, joita iso, lentävä jättiläisrobotti varastaa. Niinpä näkyi tekevän. Independence Dayn ufon kokoinen helikopteri surrasi teollisuuskorttelin yllä ja poimi isolla kauhakaivurimaisella kouralla tehdasrakennuksia kuin ne olisivat lelupalikoita. Tuo hirviökö minun olisi selätettävä, tuumin turhautuneena, ja ennen kuin rullasin hihani ja ryhdyin toimiin tokaisin pojalle, että sulla on sitten parasta olla tosi hyvää verta. Ikävä kyllä uni loppui, ennen kuin sain kopterirobotin päihitettyä, veripalkkani kuitattua ja potkittua ex-vampyyria nivusiin. Höh.
Friday, September 16th, 2016
3:50 am
Vääränlainen Homo
Eli kuinka sekä homoyhteisön sisältä että ulkoa sataa paskaa niskaan, jos on homo väärällä tavalla.

Sain lopulta luettua loppuun Yksinäisyyden Kaivon. Tosin on myönnettävä, että paria viimeistä lukua en oikeastaan lukenut. Katseeni kyllä liukui tekstiä pitkin ja ymmärsin lukemani sanat. Mutta minä en enää ollut läsnä, lienee ainoa ilmaus, jolla voisin kuvailla sitä olemisen ja tuntemisen tilaa, johon tämä kirja onnistui minut suistamaan. Kuin jokin alitajuinen puolustusmekanismi olisi iskenyt päälle heti, kun tajusin, mihin suuntaan tarina vääjäämättä johtaisi ja suljin osan tietoudestani, jotta en vastaanottaisi suurempaa määrää tunteita. Tiesin, että kyseessä oli masentavuudestaan kuuluisa teos, mutta sen raskaus yllätti minut silti. Juonen masentavuus oli niin pitkään pysynyt tasaisena, kuin kylmyys, joka hitaasti syöpyy vaatteiden läpi hyisenä, sateisena päivänä, että loppuratkaisu yllätti minut raakuudellaan kuin sangollinen jäävettä niskaan viskattuna. En ole ikinä kokenut näin helvetillistä katharsista. Sydämeni särkyi niin perusteellisesti täysin fiktiivisen hahmon vuoksi.

Luultavasti tunteisiini vetosi se, että kirjan täytyi olla ainakin osittain kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva. Se maalaa niin masentavan kuvan siitä, millaista oli olla lesbo maailmassa, jossa poikkeaville ei ole tilaa yhteiskunnassa. Ei tuntunut siltä, kuin olisin lukenut täysin fiktiivistä tarinaa, vaan kertomusta, jossa fiktiivinen hahmo antaa äänen kaikkien niiden kärsimyksille, jotka historia on pyrkinyt hiljentämään. Minä todella luulen, että Radclyffe Hall on tätä kirjaa kirjoittaessaan ollut yksi varhaisimmista HLBT-aktivisteista. Kirja kuvailee niin yksityiskohtaisesti lesbon kokemaa tuskaa ja paljastaa kaunistelematta sen epäoikeudenmukaisuuden, jolla yhteiskunta ihmisiä jaottelee. Aivan kuin tämä kirja olisi kirjoitettu nimenomaan homofobisille heteroille, jotta he ymmärtäisivät, mitä tekevät. Kirja on nykypäivän yleisölle vähän liian saarnaava, mutta omana aikanaan se sanoi ääneen jotain sellaista, mistä ei saanut puhua; sen tärkeän huomion, että jos poikkeavien olemassaolo lakaistaan siististi maton alle ja ollaan kuin heitä ei olisikaan, heidän asemansa yhteiskunnassa ei koskaan parane. Sama vanha We're here & we're queer.

Jotkut ihmettelevät, mihin Pridea enää tarvitaan. Juuri vähän aikaa sitten törmäsin netin syövereissä tyyppiin, joka sanoi pitävänsä homoista mutta vihaavansa HLBT-aktivismia ja Pridea, koska ne esittävät vääristellyn ja perverssin kuvan homoista. Jännästi kyllä, kun tiedostelin tältä heteromieheltä, että jos homojen oikeuksia ajavat eivät ole "oikeita" homoja niin mitä ne oikeanlaiset homot sitten mahtavat olla, kerrohan minulle kun sinulla näemmä on jotain sisäpiirin tietoa, jota minä kolmenkymmenen lesbovuoteni aikana en ole saanut. Hän vastasi tympeänä, että ota itse selvää. Mihin minä vastasin, että ei, kun väitteen esittäjä on se, jolle kuuluu velvollisuus todisteiden esittämisestä, ei yleisölle, niin että lähdeteoksia, please. Ei vastausta, pelkkää vittuilua. *olan kohautus* Minä olen siis väärällä tavalla lesbo, koska käyn Pridessa ja koska minusta on tärkeää ajaa vähemmistöjen oikeuksia ja taistella homofobiaa vastaan. Pitäisi istua nätisti komerossa ja ei saa avata suutaan valittaakseen, kun homofobilta pääsee paha aivopieru tai kaksi.

Joidenkin mielestä taas ei olla tarpeeksi aktivisteja. Minua harmitti, kun en tänä vuonna töiden vuoksi päässyt Prideen, en Helsinkiin enkä Tampereelle. Mutta luin mielelläni uutisia aiheesta ja katselin kuvia paraatista. Seuraan homoaiheisia uutisia päivittäin, mutta joskus en tahdo, koska ne ovat yleensä varma tapa saada itsensä pahalle mielelle, sillä ne ovat surullisen usein huonoja uutisia siitä, missä päin maailmaa on taas marssittu homoja vastaan ja mitä inhottavaa Räsäset ja Puolimatkat ja Maanselät ovat taas oksentaneet jollekin mielipidepalstalle. Pride-marssin jälkeen oli mieltä kohottavaa katsoa, kuinka paljon ihmisiä oli osoittamassa mieltään meidän puolestamme marssimalla. Vaikka marssilla on vakavatkin puolensa, oli ilahduttavaa nähdä ihmisten hymyilevän ja olevan iloisia saavutuksista ja edistysaskeleista taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta. Kaikkien huonojen uutisten jälkeen pieni valonsäde, ihmisten vilpitön ilo.

Niinpä minua ei erityisemmin ilahduttanut eräs kirjoitus, jossa muuan HLBT-aktivisti arvosteli kovin sanankääntein sitä, että Pridesta on tullut "rakkauden juhla." Se ei kuulemma jostain syystä käy yksiin mielenosoituksen kanssa. Hänen mielestään Priden pitäisi keskittyä niihin asioihin, joita ei ole saavutettu sen sijaan, että iloittaisiin niistä, jotka on. Rakkaus-teema kuulemma vie kaiken huomion ihmisoikeusaspekteilta (en ollut kulkueessa tänä vuonna, mutta minusta siellä on kyllä joka kerta ollut ihan puhtaasti mielenosoituksellisia ryhmiä, mukaanlukien Marching for Those Who Can't-ryhmä arkunkantajineen ja tylyine faktoineen vuoden aikana teloitetuista homoista.).Katkeroituneelta hän kuulosti. Koska minun oikeuteni ei ole toteutunut, ei kukaan muukaan saa iloita omistaan. Olisin voinut tämän ohittaa samalla olankohautuksella, jolla jätin huomiotta heteromiehen, joka väitti tietävänsä minua paremmin, millaisia homot oikeasti ovat, mutta sitten hän lopetti kirjoituksensa toivottamalla meille kaikille "oikein paskaa Pridea." Siinä vaiheessa minä loukkaannuin henkilökohtaisesti.

Minä saan ihan tarpeeksi paskaa niskaani homofobisilta heteroilta, onko minun nyt kuunneltava haistattelua "omiltanikin?" Se tuntuu kohtuuttomalta. Ja tuntuu käsittämättömältä, että toinen kaltaiseni haluaisi kieltää minulta ilon, ja vielä pukee tuon kieltonsa muotoon, jolla tietoisesti pyrkii loukkaamaan lukijan tunteita. Toinen kaltaiseni haluaa, että minulle tulee paha mieli. Toinen kaltaiseni haluaa satuttaa minua. Aivan kuin silloin, kun kävin Setan naistenryhmän kokoontumisessa ja ryhmänvetäjä keskustelun lomassa mainitsi tyynesti muina naisina, että lesbot ovat veemäisiä ämmiä, joiden kanssa ei voi seurustella. Hän sanoi sen tietäen, että ainakin osa huoneessa olijoista on lesboja, hän halusi tietoisesti satuttaa meitä. Se jotenkin aina yllättää minut ja satuttaa sata kertaa enemmän kuin mikään, mitä homofobit päästävät suustaan. Kun olen kaltaisteni seurassa, luulen olevani turvassa. Siksi se iskee kuin puukko selkään, kun tuommoinen pienikin "olet väärällä tavalla homo" vittuilu alkaa.

Tietyllä tapaa on lapsellista, että kuvittelen olevani turvassa toisten HLBT-kirjon ihmisten kanssa. He ovat ihmisiä ja persoonallisuuksia siinä missä perusheterotkin, ja joukkoon mahtuu myös niitä ikäviä luonteita. On oikeastaan aika typerää tuntea yhteenkuuluvuutta täysin tuntemattomien ihmisten kanssa vain siksi, että he eivät ole heteroita. Olisi paljon viisaampaa välittää toisista vasta sitten, kun he ovat todistaneet olevansa hyviä ihmisiä, aivan kuten teen heteroiden kanssa. Mutta yhteenkuuluvuuden tunne on jotenkin alitajuista. Myönnän, että minulla on taipumus suhtautua ihmisiin myönteisemmin, jos minulle selviää, että he ovat homoja. Vaikka tiedostan, ettei sen pitäisi vaikuttaa mielipiteeseeni ihmisestä, en voi estää sitä.

Esimerkkinä voisin mainita sen, kun Takarazuka-harrastukseni parissa sain selville musiikkikoulussa taannoin olleesta kiusaus-skandaalista, joka vietiin oikeuteen asti ja kiusattu joutui lähtemään teatterista. Entistä koulukiusattua tämä uutinen oksetti mutta ei yllättänyt, sillä joka koulussa esiintyy kiusaamista - miksi Takarazukan musiikkikoulu olisi mikään poikkeus? Sitten minulle selvisi, että kiusattu tyttö oli lesbo. Heti koko tapaus tuntui henkilökohtaisemmalta. Not only did they do horrible things to someone - they did it to one of my own, to one of my family! Vihan vimmassa kaivoin tietooni kiusaajien nimet ja päätin parhaani mukaan välttää katsomasta mitään, missä he esiintyvät.

Yksinäisyyden Kaivossa on kohtaus, jossa Stephenin ystävät vievät hänet erääseen pariisilaiseen kuppilaan, jota voinee vain kuvailla 20-luvun homobaariksi. Nähdessään ensimmäistä kertaa homomiehiä, Stephen tuntee vastenmielisyyttä, ei viihdy kapakassa ja kaipaa kotiin. Kuitenkin, käy niin, että hänen ja yhden miehen katseet kohtaavat. "Soeur", sanoo mies. Ja Stephen vastaa "Frère."

En ehkä aina pidä kaikista ei-heteroista. Ja ehkä joidenkin ei-heteroiden mielestä minä olen vastenmielinen, kuten nuo homomiehet Stephenin mielestä. Mutta minä toivoisin, että erimielisyyksistämme huolimatta välillämme olisi tuo yhteisymmärrys, että niin kauan kuin homofobit ja transkammoiset vihaavat meitä kaikkia, meidän olisi viisaampaa olla vihaamatta toisiamme.
Sunday, August 14th, 2016
7:24 pm
Japaninmuistelmia, osa 2
Välipäivät Uenossa

Yokohaman jälkeen palasimme Tokioon ja yövyimme Uenossa, pienessä ja vaatimattomassa hotellissa. Huoneemme ei ollut yhtä tilava ja sievä kuin Ikebukurossa, mutta saimme sentään erilliset sängyt, vaikkakin kerrossängyn muodossa. Olimme perillä varsin myöhään, mutta onneksi lähimarketit ovat aina auki, joten saimme ruokaa. Elin matkan ajan lähes yksinomaan kuivalihalla, appelsiinimehulla, perunalastuilla ja kotoa tuomallani ruisleivällä. Pari kertaa uskaltauduin ostamaan mochia, joka on eräänlainen möhjööntyneestä riisistä valmistettu makeinen. Suutuntuma on pureskellun purkan kaltainen. Joskus ne ovat todella hyviä, toisinaan ihan kauheita. Lentokentältä ostin kolme laatikollista persikkanameja, jotka ahmin kaikki itse, mutta työpaikalle tuomani banaanimochit maistuivat hammaslääkärin fluorilakalta.

Uenossa viettämiemme päivien aikana teimme monta retkeä kuuluisaan Uenon puistoon. Tämän on oltava yksi lempipaikkojani Tokiossa. Puisto on oikein kaunis (tosin onnistuimme olemaan paikalla aikaan, jolloin kirsikkapuut eivät pudottele toukkia ohikulkijoiden niskaan... jos olisimme osuneet toukkakauteen, mielipiteeni voisi olla hyvin erilainen). Neidonhiuspuiden lehdet tuntuivat sormia vasten pehmeiltä ja sileiltä kuin silkki. Etenkin lampien seutu ilahdutti minua. Kerran olimme palaamassa pikaruokalasta lampien kautta, ja minulla oli mukanani ylijäämälihaa. Päätin äitini kauhistukseksi syöttää lihan leivityspäällysteen koristekarpeille. Äitini mielestä karpit olivat rumia ja vastenmielisiä. Minusta ne olivat hienoja eläimiä. Totta puhuen on aika vähän eläimiä, joita minä pitäisin rumina (toukatkin varmasti olisivat minusta kauniita, jos en alitajuisesti pelkäisi niitä niin paljon).

Lampien keskellä sijaitsee Benzaitenin temppeli. Näimme tietenkin monia temppeleitä ja pyhäkköjä matkan aikana (because they are everywhere!) mutta tästä pidin ehkä kaikkein eniten. Kerran olimme paikalla jonkin seremonian aikaan ja yksi munkeista ojensi minulle esitteen, jossa kerrottiin temppelin historiasta. Kun se rakennettiin, lampiin laskettiin karppeja, kilpikonnia ja vesilintuja jumalattaren kunniaksi. Jollakin tapaa tuo eläinten vapautus kosketti minua, tuo ajatus siitä, että eläimellä on arvo oman itsensä vuoksi eikä sen mukaan, voiko ihminen sen syödä tai muuten siitä hyötyä. Kaikki elämä on arvokasta, jokainen elävä olento on arvokas, täysin ihmisestä irrallaan. Rukoilin temppelissä myös siksi, että Benzaiten on (muun muuassa) musiikin ja viihteen jumalatar. Teatterimatkalaisena kun olin liikkeellä.

ueno

Puiston yhteydessä on myös valtavasti museoita. Äitini aina puhuu paljon siitä, kuinka viihtyy taidemuseoissa, joten koetin tietenkin suositella hänelle museoretkeä. En itse ole museoista kiinnostunut laisinkaan, mutta en erityisesti niitä inhoakaan, joten lupasin kärsivällisesti katsoa läpi vaikka koko kansallismuseon (suosittelin sitä hänelle, koska tiedän, ettei hän välitä nykytaiteesta, ja kansallismuseossa olisi historiallisia taideaarteita). Kansallismuseo on kuitenkin niin suuri, ettemme ehtineet käydä läpi kuin yhden kerroksen. Ensi matkalla pitää muistaa, että yläkerta on jo nähty ja jatkaa keskikerroksesta. Jossain kohtaa museoissa iskee aina kulttuuriähky. Kymmenen ensimmäistä huonetta jaksaa pysähtyä katsomaan jokaista esille laitettua esinettä, että vau, onpas ikivanha kippo/hyvin säilynyt seinävaate, mutta sitten ei enää jaksa innostua ja tuntea ihmetystä. Jaa taas yksi mittaamattoman arvokas arkeologinen aarre ja kappas siinä toinen korvaamaton taideteos, hohhoijaa, onhan noita jo nähty noin neljäsataa tässä iltapäivällä.

Puiston aukioilla oli joka päivä kaikenlaisia esityksiä, milloin musiikkia milloin taikureita tai miimikkoja ja ties mitä. Yleensä emme jääneet katselemaan kauaksi, sillä esitykset olivat keskinkertaisia, mutta kerran satuimme paikalle, kun jumalaisen upea tanssiryhmä esiintyi. He esittivät showtanssia, steppausta ja ihan klassista balettia. Ja se oli aivan uskomattoman ammattitaitoista ja kaunista ja upeaa, sanoisinpa jopa, että samaa tasoa kuin Takarazukassa. Balettinumeron päätteeksi herra nosti daaminsa kevyesti istumaan hartialleen ja se oli kymmenen pisteen nosto. Pyysin saada valokuvan daamista, jolloin hän nappasi minut paripotrettiin. Minua ujostutti, koska hän oli hyvin kaunis, mutta olin iloinen, että hän antoi minun olla herra (eli ujutti kätensä käsivarteni yli daamin tapaan sen sijaan, että olisi napannut oman käteni koukkuun). Toisinaan minulla on hämmentävä halu tuntea itseni miehekkääksi kauniiden naisten lähettyvillä (ehkä olen katsonut liikaa Takarazukaa...).

dancer
7:07 pm
Japaninmuistelmia osa 1
Ikebukuro ja Yokohama

Matkustin tällä kertaa kahdestaan äitini kanssa. Oli helpompaa suunnitella asioita näin pienen matkaseurueen kesken. Vaikka myönnetään, että olisin mielelläni tavannut uudestaan A:n, johon tutustuimme viime matkallamme (niin monesti natiivista olisi ollut hyötyä ihan vaikka vain lukuapuna). Äitini pyysi, että emme kävisi kenenkään luona vaan olisimme kahden, ja halusin kunnioittaa hänen toivettaan.

Kun kymmenen tunnin lennon jälkeen hoippuroimme hakemaan matkatavaroitamme, aikaerosta uupuneina ja vessassa pois vaihdetut, hikiset lentokonevaatteet kainalosta roikkuen, meidät pysäytti kameraryhmä ja kysyi, saako meitä haastatella. Emme olleet kovin edustavia, mutta tuumimme, että siitä vaan. Haastattelija kysyi, mikä toi meidät Japaniin, ja me vastasimme, että teatteri - me tultiin katsomaan Takarazukaa. Tästä haastettelija innostui ja alkoi esittää kauheasti jatkokysymyksiä japaniksi (jotka hänen apulaisensa käänsi meille englanniksi). Mikä Takarazukassa viehättää, mistä saimme kuulla siitä ensi kerran ja onko minulla suosikkinäyttelijää. Viimeiseen vastasin tietenkin totuudenmukaisesti, että joo, ja tämä aiheutti uuden lisäkysymysten tulvan. Minulta alettiin tentata yhtä ja toista Suzuhosta. Jos olisin piirroshahmo, poskilleni olisi tuossa kohdin noussut puna. Suolsin sekavaa ja änkyttävää tekstiä, huomasin sydämeni lyövän kiivaasti. Minua kuvataan televisioon, kaikki japanilaiset Takarazuka-fanit näkevät minut - Suzuho saattaa nähdä minut! - jos minä nyt mokaan, niin tuon häpeää paitsi itselleni ja koko sukulinjalleni myös Suzuholle ja kaikille hänen faneilleen ja kaikille ulkomaisille faneilla, ei helvetti minä en kestä tätä suorituspainetta. Äitini vakuutti myöhemmin, että olin puhunut hyvin. Minä en muista, pääni oli sumentunut esiintymiskauhusta ja maanisesta fanihurmiosta. On myönnettävä, että ramppikuumeesta huolimatta oli todella miellyttävää saada puhua ummet ja lammet Suzuhosta yleisölle, joka mahdollisesti tunnistaa hänet. Minä häpeän fanitustani (koska suomalaiseen kulttuuriin moinen käytös ei kuulu kuin teineillä), joten oli jotenkin...   vapauttavaa...   kun kuvaaja ja haastattelijat vaikuttivat aivan yhtä innostuneilta kuin itsekin olin. Selvästikin aivoissa on jokin mielihyväkeskus, joka aktivoituu, kun ihminen saa puhua aiheesta, josta pitää.


Haastattelija antoi meille käyntikorttinsa ja kertoi, että he kuvaavat televisiosarjaa, jossa seurataan turisteja Japanissa, ja hän kysyi, saisiko kuvausryhmä tulla kuvaamaan meitä teatteriin. Vastasin myönteisesti, siinä toivossa että voisin hyväksikäyttää japanintaitoista kuvausryhmää järjestääkseni muutamia asioita, jotka vaativat japaninlukutaitoa. Saimme kuitenkin myöhemmin sähköpostia haastattelijalta, että teatteri oli kieltänyt heitä kuvaamasta siellä, joten homma peruuntui. Tämä oli oikeastaan ihan hyvä juonenkäänne, sillä äitini oli toivonut, että olisimme kahdestaan ja hän ei olisi pitänyt kuvausryhmästä (hän ei vain malttanut sanoa vastaan, kun näki kuinka innoissani minä olin). Enkä minä olisi voinut taata, etten mokaa jollain tavalla (tai ettei kuvausryhmä mokaa ja riko fandomin kirjoittamattomia sääntöjä).


Ensimmäinen hotelli oli Ikebukurossa. Erinomaisen halpa ja kuitenkin tilava (saimme jopa erilliset sängyt). Tästä hotellista pidin kaikkein eniten. Taistelimme väsymystä vastaan iltakahdeksaan asti ja sitten nukahdimme. Seuraavana aamuna lähdimme lähijunalla Yurakuchoon katsomaan Fledermausia. Se oli ihan kelpo operetti ja sen kanssa tullut pitkä revue Entertainer oli nimensä mukaan viihdyttävää katsottavaa (mutta niin pitkät revuet useimmiten ovat). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Tähtiryhmää Reonin lähdettyä sieltä. Tanssinumerot ovat edelleen aika dynaamisia. Ja Kurenai Yuzuru varasti koko shown, kuinkas muuten. Comedy is what she does best. Olen iloinen, että saimme tilaisuuden nähdä Tähtiryhmää, sillä äitini pitää monista sen jäsenistä, ja vaikka itse olen seurannut Suzuhoa Kosmosryhmään, kaipaan toisinaan Tähtiryhmän tuttuja kasvoja ja lauluääniä.

Lähtiessämme teatterilta näimme erään oleellisen osan faniyhteisön arkea, eli kuinka fanit asettuivat hyvin järjestelmälliseen muodostelmaan hyvästelläkseen näyttelijät sitä mukaa, kun nämä menevät kotiin. Teatterilta poispäin johtava tie oli nyt tabu, jolle eivät saaneet astua muut kuin näyttelijät, heidän avustajansa ja siviilit (ohikulkijat, jotka eivät kuulu fandomiin). Faniklubeihin kuuluvat asettuivat vartioon tien molemmin puolin, kukin omalle tienpätkälleen, jonka sijainti riippui näyttelijän arvovallasta ryhmänsä sisällä. Klubeihin kuulumattomat, kuten minä ja äitini, saimme katsella "vartion" päiden yli, mutta emme ohittaa heitä emmekä puhutella näyttelijöitä (klubiin kuuluminen on maksamista siitä etuoikeudesta, että saa itse ojentaa kirjeensä ja lahjansa näyttelijälle). Tässä kohtaa on myös poikkeuksellisesti luvallista ottaa valokuvia näyttelijöistä (äitini koetti saada kuvaa Toki Irisusta, mutta ei onnistunut). Seisoimme pitkän tovin katselemassa tien reunalla seisoskeleviä fanityttöjä, ja äitini jo sanoi, että ei jäädä odottelemaan vaan lähdetään kotiin, mutta juuri silloin väkijoukon läpi kävi hiljaisin ja hienovaraisin kohahdus, mitä olen koskaan kuullut ja näin, kuinka kaikki vartion jäsenet laskeutuivat polvilleen. Kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että kun näyttelijä - kuinka pieni tai suuri tahansa - tulee ulos teatterista ja kulkee pitkin vartiokatua, kaikkien faniklubien jäsenten on tehtävä hänelle kunniaa polvistumalla. Taakse jääneet saivat seistä. Ei-faniklubilaiset pysyivät kuitenkin hyvin hiljaisina ja hillittyinä, tietäen paikkansa. He parveilivat aina kännykkäkamerat korkealle kurotettuina sinne, missä juuri ulos tulleen näyttelijän faniklubi seisoi vartiossa, sillä he tiesivät, että tuossa kohtaa näyttelijä pysähtyisi keräämään fanipostia ja kuuntelemaan "Kiitos hyvin tehdystä työpäivästä!"-fraaseja. Minä en kehdannut kurkotella kovinkaan tungettelevasti, joten näin näyttelijöitä vain vilaukselta.

Muutaman päivän hengailimme Ikebukurossa. Sitten otimme suunnan kohti Yokohamaa. En enää edes muista Yokohaman hotellia kovin hyvin, olimme siellä vain yhden yön. Olin valinnut sen, koska se oli lähellä teatteria, jossa Suzuho esiintyisi. Odotellessamme huomenta kävimme China Town-korttelissa vilkaisemassa kauppakujia, ja koetimme viilentää oloamme meren rannalla, missä tuuli hieman. Ilma oli tukahduttavan kuuma ja teatteriin olin valinnut kauniit mutta paksut asusteet. Suzuhon vampyyritarina, Vampire Succession, jännitti minua eniten koko matkassa. Varsinainen kokemus se olikin. Kun kuulin hänen äänensä, en voinut ajatella muuta. Joka kerta, kun hän oli lavalla, en voinut irrottaa katsettani hänestä. Hänellä on kaunis ääni ja hän tanssii upeasti. Mutta on sääli, että musikaali oli hyvin dialogipainotteinen, suuri osa vitseistä, joille muu yleisö hirnui, meni minulta täysin ohi. Ja on myönnettävä, että olen pettynyt, että Kosmosryhmä päätti tehdä vampyyritarinan, jossa ei juoda lainkaan verta (kolme kertaa liippaa läheltä mutta se on melkein pahempaa). Ainoa odotukseni tältä esitykseltä oli, että siinä olisi edes yksi on-stage verenjuontikohtaus. Ruusujen Sinetissä juotiin verta, samoin Silver Rose Chroniclessa, jopa aneemisessa Dracula-hupailussa nimeltä Kalpea Suudelma on yksi verenjuontikohtaus. Lisäksi tiedän ainakin neljä lyhyttä vampyyriaiheista  revuenumeroa, ja kaikissa niistä juodaan joku. Tämä on kirjaimellisesti ensimmäinen kerta, kun Takarazuka epäonnistuu täyttämään tuon hyvin yksinkertaisen vaatimuksen, jonka esitän mille hyvänsä vampyyritarinalle. Minä rakastan Suzuhoa, ja hänen näkemisensä lavalla oli ehdottomasti matkan kohokohta, mutta jos tämän shown johdossa olisi kuka hyvänsä muu, en ostaisi DVD:tä. Tarina toki vaikutti kiinnostavalta, ja toivon, että joku englantia puhuva fani tekee siitä yksityiskohtaisemman selonteon.

Yksi hyvä puoli Vampire Successionista on mainittava. Musikaalin alussa joukko sotilaita, tiedemiehiä ja muita isoherroja keskustelevat vampyyrien olemassaolosta ja yksi heistä todistaa Suzuhon hahmon olevan kuolematon esittämällä sarjan vanhoja valokuvia, joissa näkyy sama henkilö. Onneksi minua oli varoitettu tästä etukäteen, koska olisin muuten revennyt täyteen nauruun nähdessäni aidot historialliset valokuvat, joissa jollekin taustalla seisoskelevalle tyypille on huonosti photoshopattu Suzuhon naama. That was fantastic. They should have sold the prints of these in the gift shop! Tykkäsin myös tavasta, jolla WTC-iskut oli lavastettu (yeah, they went there), punapukuiset taustatanssijat esittivät liekkejä, joiden kynsistä sankarivampyyrimme käy pelastamassa tarinan naispääosan. En ole tullut aiemmin ajatelleeksi, että palomies on oikeastaan aika passeli ammatti vampyyrille, kun tämä ei kerran mene palokaasuista miksikään ja jaksaa kevyesti kaataa vahvatkin ovet.

kaat
4:40 am
väliaikatietoja
53,1 kg (edelleen verenluovutusmitoissa, mikä on hyvä), 1 työpaikka (armonaikaa syyskuun loppuun asti), 0 tyttöystävää (mutta olen onnistunut pääsemään suosikkinäyttelijäni faniklubiin, joten elämässäni on ainakin yksi nainen), 0 veriannosta (no, olen saanut kaninverta. Tietenkin joisin mieluummin ihmisverta, but beggars can't be choosers)

Ilmassa tuoksuu ensimmäinen lupaus syksystä. Raikas, viileä tuuli tuo mieleen muistoja lapsuudesta, koulumatkoista ja siitä, miltä puutarha näytti kesän jälkeen. Kesäkukat olivat vaihtuneet syysleimuun ja astereihin. Lapsena en odottanut omenasatoa kovinkaan mielelläni, sillä isäni laittoi minut keräämään puiden alle putoilleet omenat (askare, jota inhosin, koska pelkäsin omenoita syöviä kääriäisentoukkia). Nyt, kun olen aikuinen, omenakausi tietää piirakantuoksua keittiössä. Toki omenapiirakkaa voi leipoa ympäri vuoden, mutta kaupoissa myytävät ulkomaiset omenat on jalostettu koviksi ja säilytystä kestäviksi (aivan kuten ulkomaiset mansikat, jotka eivät homehdu helposti mutta ovat kovia ja miedon makuisia). Kotimainen omena pehmenee uunissa suussasulavaksi muhjuksi. Sääli vain, että ne tosiaan kestävät huonosti säilömistä, muuten laittaisin kellarikoppiini omenakirstun.

Kesä on mennyt ohi kuin varkain. Kesäkuun olin hyvin kiireinen töissä, tulin kotiin lähinnä syömään ja nukkumaan. Heinäkuussa alkoi marjasadonkorjuu. Joka päivä, jos ei satanut, lähdin töiden jälkeen lähimetsään poimimaan mustikkaa ja viivyin myöhään iltaan asti. Sain selkäni pensaissa kyykkimisestä kipeäksi, mutta olin kerran pitkäaikaistyötön ja tuo aikakausi on opettanut minut arvostamaan ilmaista ruokaa. Kun punaherukka kypsyi, sain sitä lahjaksi vanhemmiltani sekä Jonnalta ja Eevalta. Riivin marjat terttuineen ja perkasin ja puhdistin niitä pakkaseen tuntikausia. Koska punaherukka on suosikkimarjani, ostin sitä myös torilta litrakaupalla (toisin kuin mansikalla ja mustikalla, herukalla ei edes ole kovin paha litrahinta). Täyttääkseni pakastimeni, olen tehnyt valtavasti töitä. Mutta nyt se on ohi ja on aika levätä. Olen kamalan väsynyt ja useat vapaapäivät kuluvat ihan vain nukkumalla. Minulla on ollut pahoja univelkoja, ei vain töiden vuoksi, vaan myös koska kesähelteet ovat olleet tuskallisia´ja valvottaneet minua. Toivon mukaan helteiden aika on ohitse.

En tänä vuonna ollut valmistautunut Sotahuutoon kovinkaan hyvin, sillä toukokuinen Japaninmatka vei suuremman huomion. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että en ehkä pääse Sotahuutoon tai että se epäonnistuu jollain muulla tavalla. Mutta tapahtuma olikin erittäin onnistunut. Sain järjestettyä kyydin, sain vanhat nuoleni läpi (en ollut hankkinut yhtään uusia) vaikka olinkin saapunut paikalle myöhään illalla, säät olivat loistavat ja jousikäteni ei ollut niin ruosteessa kuin olin kuvitellut. Yleiskuntonikin oli yllättävän hyvä, viimeisen skenaarion aikana juoksin paljon, eikä kestävyyteni osoittanut ratkeamisen merkkejä. No, totta puhuen tänä vuonna oli hyvin vähän skenaarioita, joissa tarvitsi oikeasti juosta, mikä säästi jaksamista. Camulos oli tänä vuonna järjestävänä tahona, joten taistelukentälle meitä jouti vain kourallinen ja sijoituimme heikonlaisesti pistetilastoissa. Mutta minulla oli todella hauskaa. Ja hienon Sotahuudon Camulos järjesti. Viitekehys haettiin tietenkin Braveheartista (väitän, että William Wallacen teloitus oli dramaattisempi kuin elokuvassa, mutta leffalla ei ollutkaan munaa näyttää suolistusta, jos oikein muistan.).

Ihmisten ampuminen jousella on lystiä puuhaa. Toisinaan harkitsen, pitäisikö tätä koettaa harrastaa muutenkin kuin kerran vuodessa. Varmasti on muitakin tapahtumia ja jonkinlaisia boffotreenejäkin. Se vain vaatii uskaltamista lähteä, mikä on vaikeaa, jos paikalle ei ole tulossa ketään tuttua (Sotahuutoon on helppo lähteä, koska olen taistellut Camulosin väreissä niin kauan, että koen kuuluvani porukkaan.). Ja investointeja. En tiedä, nielevätkö muut bofferit niin paljon rahaa, mutta jousiampujan on koko ajan hankittava uusia nuolia ja muokattava vanhoja, jotta ne läpäisevät tarkat turvallisuuskriteerit. Ymmärrän nuolten turvallisuuden tärkeyden, mutta se asettaa rajoituksia, sillä kaikilla ei ole kärsivällisyyttä tai rahaa pelleillä nuolien kanssa. Minäkin "säästän" nuoliani Sotahuutoa varten.

Ropeconin tanssiaisiin ehdin myös. Siellä oli oikein hauskaa. Sain tanssia melkein kaikki tanssit, jotka halusinkin. Tapasin Ilonan, Suvin ja Solinan, jotka pitivät minulle seuraa tanssiaisissa. Hieman minua harmitti, kun en kovin usein päässyt tanssimaan tyttöjen kanssa. Lähtiessäni hakemaan tanssiparia ojensin ylös oikean käteni osoittaakseni, että haluan tanssiparin tähän käteen, eli oikealle puolelleni, eli daamin. Mutta sitten pojat pyysivät minua tanssiin, enkä minä kehdannut kieltäytyä. No, kerran kieltäydyin ja sanoin etsiväni tyttöparia, mutta kun en saanut tyttöä parikseni, hyväksyin sitten toisen pojan (koska tanssiminen pojan kanssa on kuitenkin parempaa kuin olla tanssimatta) ja tanssin jälkeen tämä, jonka tarjouksen hylkäsin, tuli vähän loukkaantuneena sanomaan, että päädyit sitten pojan tanssipariksi kuitenkin. Hän oli oikeassa, että oli minulta mulkku siirto olla hyväksymättä häntä sukupuolensa vuoksi ja sitten hyväksyä joku toinen, mutta siinä vaiheessa minua vain vitutti, etten ollut ottanut miesten pukua, jotta haluni tanssia naisten kanssa olisi ilmeisempi (ei sikäli, kyllä pojat ovat hakeneet minua silloinkin tanssiin, mutta huomattavasti vähemmän kuin ilman pukua).

Tanssiaisissa tapasin myös Marian. Minulla on ristiriitaisia tunteita asian tiimoilta. Toisaalta olen iloinen, että Maria vilpittömästi toivoo minulle hyvää ja koettaa olla minulle ystävällinen. En kestäisi, jos hän vihaisi tai inhoaisi minua. Oli mukava jutella hänelle. Mutta toisaalta...   en voi olla huomaamatta, että Marialla on yhä pelottavan paljon valtaa ylitseni. Kun hän oli lähelläni, vanha kaipuu sytytti vereni liekehtimään, sydämeni löi kiivaasti ja vahvat tunteet koettelivat mieltäni. Hän sai minut kuin lumouksen valtaan, huomioni keskittyi yksin häneen, en voinut ajatella muuta. Tunsin itseni niin tavattoman heikoksi ja haavoittuvaksi. Kun hän halasi minua, en halannut takaisin, vaan kangistuin aloilleni, henkeä pidätellen ja nieleskellen. Minun teki niin kovin mieleni pyytää verta. Olen hyvin ylpeä siitä, että pysyin vahvana ja en sitä ääneen sanonut. Maria on luvannut verensä toiselle ja jos minä menisin sitä häneltä pyytämään, olisin yhtä inhottava kuin ne, jotka tietoisesti koettavat iskeä varattua. Jospa minulla vain olisi verenluovuttaja tai tyttöystävä, uskon että silloin minun olisi helpompi kohdata Maria, silloin menneisyytemme ei kummittelisi minulle niin.

Verestä puheen ollen, haluaisin käydä Veripalvelussa lähiaikoina. Haluan selvittää, estääkö sydämeni vuotava läppä luovutuksen. Sen ei pitäisi, sillä kyse on hyvin lievästä ja vaarattomasta valuviasta. Mutta haluan asiasta selvyyden, ja jos mahdollista, haluan luovuttaa. En ole ikuisuuksiin ollut tekemisissä veren kanssa ja se on pahasta mielenterveydelleni. No, tuo on oikeastaan vale, koska olen ollut veren kanssa tekemisissä siinä mielessä, että Jonna ja Eeva ovat ystävällisesti tarjonneet minulle kaninverta teuraspäivinä (ja lihaa myös, mutta siitä minä maksan, veren saan kaupanpäällisenä). Tuore veri on niin paljon parempaa kuin pakasteveri. Olen hyvin kiitollinen, että minulla on mahdollisuus juoda verta, vaikkei se ihmisverta olekaan. On paljon verenjuojia, jotka eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa.
Monday, April 25th, 2016
1:43 am
"Näin tällaista unta..."
Verenjuoja sairastaa (ja näkee kuumehoureunia)

Ensimmäinen uneni sijoittui Tylypahkan kaltaiseen velhokouluun. Siellä vain opiskeli mustakaahtanaisten pottervelhojen sijaan omituisia lintunoitia. Niillä oli selässään suuret enkelinsiivet ja vyötäröstä alaspäin niillä oli strutsinkoivet. Koulun käytävistä iso osa oli täytetty vedellä (siis muutettu uima-altaiksi, ei kasteltu). Kun velho-oppilaat kastoivat strutsinkoipensa veteen, ne muuttuivat vesilinnun räpylöiksi, ja he uivat vesiosuuksien läpi niin, että heidän vyötäröstä ylöspäin oleva osansa vain liukui pitkin vedenpintaa kuin, no, sorsat tai joutsenet. Lintuvelhot tekivät minulle kovasti kiusaa, koska minulla ei ollut linnunjalkoja. He brassailivat strutsinjalkojensa nopeutta ja voimaa juoksentelemalla villisti ohitseni ja leuhkivat uimataitojaan, samalla kun minä laahustin perässä ja kahlasin vesiesteiden läpi mitä suurinta vitutusta tuntien.

En muista unen yksityiskohtia kovin tarkasti, mutta jossain vaiheessa istuttiin luokassa ja opiskeltiin jotain myytteihin ja taruihin liittyvää. Puhuttiin legendaarisista susista ja opettaja halusi jokaisen kertovan jonkin susitarinan. Kaverini selitti jonkinlaisen kertomuksen valkoisesta sudesta, jota en enää muista (elukalla oli A:lla alkava nimi, mutta siinä kaikki, mitä mieleeni jäi). Sitten oli minun vuoroni, minä kerroin Fenrir-sudesta. Jostain syystä kaverini hermostui suuresti valinnastani. Huusi, että miksi hitossa kerroit tuon, varmasti tiedät ainakin tuhat muuta kuuluisaa sutta, ja sinun piti valita juuri tuo. En käsittänyt, miksi hän suuttui ja käskin häntä pitämään suunsa kiinni. Luokkahuoneeseen laskeutui pahaenteinen tunnelma. Seinällä riippuvasta taulusta alkoi huokua mustaa usvaa (kukaan ei reagoinut tähän, hämmentävää kyllä). Kiinnitin katseeni usvaan tiukasti, sillä tiesin, että jos katsoisin poispäin, se alkaisi muodostua hahmoksi, mutta niin kauan kuin katsoisin siihen, se pysyisi muodottomana ja vaarattomana usvana.

Jotenkin päädyin sitten pakenemaan koulusta. Pakoon lähtö oli ilmeisesti yleistä, sillä portilla oli kaveri, joka jakoi mattoja. Kun juokset tuonne metsään niin ennen pitkää väsyt ja silloin on mukava, että on tällainen matto, jolle istua, ettei tarvitse istua märälle ja likaiselle maalle. Pakomatka oli hermostuttava, koska minusta tuntui, että joku ajoi minua takaa (opettajat? Kiusaajat? Mustan usvan mörkö?). Ei se minua koskaan kiinni saanut, olin aina vähän sen edellä ja osasin piiloutua niin, ettei minua löydetty. Mutta katsoin koko ajan taakse, hermostuneena siitä, etten saanut karistettua ahdistajaani lopullisesti.

Sitten olinkin takaisin koululla (päätin palata takaisin? I have no idea). Oli liikuntatunti, pihan suurella hiekkakentällä aloitettiin massiivinen tanssiharjoitus. Kyse oli monimutkaisemmasta ja vaateliaammasta tanssista, mitä olen koskaan nähnyt. Se oli kuviotanssi, joka vaati koko kentällisen osallistujia, satoja tanssijoita, joista jokaisella oli oma koreografiansa. Kaikki eri osat kuitenkin sopivat yhteen ja muodostivat harmonisen kokonaisuuden. Hitto vie kun muistaisin yksityiskohtia. Mutta ehkä parempi, etten muista tätä eeppistä tanssia, koska sen läpitanssiminen olisi sula mahdottomuus. Minä olen vaikuttunut, kun Coreographer's Fancy saadaan läpitanssittua ilman keskeytyksiä, joten kestäisi ikuisuuksia, että sadat tanssijat saisivat vedettyä osansa loppuun ilman, että yksikään mokaa. Anyway, seisoskelin siinä sivussa katsomassa tanssia, kun kiusaajat löysivät minut. Uhkasin sotkea heidän naamansa lumeen, jos eivät jätä minua rauhaan. He vastasivat siihen, että lumet ovat sulaneet jo, niin että uhkauksellasi ei ole pohjaa. Osoitin ojanpielessä olevaa, minimaalisen pientä, hiekoitushiekan peittämää lumikasaa ja totesin, että on siinä tuon verran vielä ja varmasti tuo likainen, hiekkainen lumi tuntuu erityisen inhottavalta naamaa vasten.

Enempää velhokoulu-unesta en muista. Toisessa unessani muutuin lohikäärmeeksi, jonka oli tarkoitus tappaa kaikki ihmiset, polttaa maa tuhkaksi ja tuoda siten maailmanloppu. You could call it an Apocalypse Dragon. Ilmestyn jonkun random tyyppien kotiin, kun he ovat viettämässä iltaa, katselevat telkkaria ja siemailevat punaviiniä ja rupattelevat. Pilaan heidän ilonsa julistamalla, että olen maailmanlopun lohikäärme ja minä tapan heidät kaikki. Osa porukasta kipaisee piiloon, osa koettaa neuvotella. Minä en ole ylipuhuttavissa ja alan etsiä piileskelijöitä. Yksi daameista keksii pirullisen juonen; hän paljastaa käsivartensa ja ojentaa sitä ranne taivutettuna niin, että verisuonet hohtavat ihon läpi sinisinä. Hän ei sano mitään, mutta ymmärrän eleen oitis - minua yritetään lahjoa verellä! Fuck! Jähmetyn jääksi, tuijotan rannetta ja kärvistelen vahvojen tunteiden riepottelemana. On one hand, minun pitää hoitaa tämä maailmanloppu-juttu pois päiväjärjestyksestä. On the other hand, verta, Chastel! Verta! Epäröin, mitä tehdä. Tarjottu ranne hypnotisoi minut, en saa käännettyä katsettani siitä. I can almost taste it. Ennen kuin ehdin sortua ja vastaanottaa verilahjuksen, joku koettaa surmata minut lyömällä minua selkään jollain esineellä. Käännyn vihaisena sanomaan, että idiootti, jos haluat tappaa minut, niin ei se onnistu lyömällä, sinun pitää pistää minua jollain, niin että ase lävistää lihani. Sitten käännyn takaisin verta tarjonneen puoleen, että mihin me jäimmekään, niin eikös tämä tyyppi ota sanoistani vaarin ja survo lapaluitteni väliin äsken käyttämänsä esineen terävämpää päätä. Tuntiessani aseen repivän tiensä sydämeeni, olen lähinnä pettynyt. No just joo, kiva, milloin viimeksi olen saanut mahdollisuuden maistaa ihmisen verta, nyt viimeinkin tilaisuus tulee ja joku menee tappamaan minut. The shit I have to put up with.

Lohikäärmeunesta herääminen oli niitä tilanteita, joissa todellisuuteen palaaminen on ihan helvetin masentavaa. Vaikka uniminäni ei päässyt juomaan verta, minä tunsin niin voimakkaana sen riemun, jonka veren tarjoajan ehdotus herätti. Se oli todella todentuntuinen uni. Se veri, se...  minä todellakin melkein saatoin maistaa sen. Minusta tuntui, että olin suistumassa hulluuteen, niin voimakas oli verenhimon herättämä tunnekuohu. Oli kamalaa herätä tästä kipuun ja kuumeeseen, olotilaan, jossa kaikki normaalit elintoiminnot tuottavat tuskaa, syöminen ja juominen on epämiellyttävää, eikä mikään pysty tuottamaan mielihyvää. Kaipasin takaisin tajuttomuuden tilaan, unimaailmaan, jossa olisin vapaa kivusta ja jossa voisin saada mahdollisuuden saavuttaa kaiken sen, mitä tässä valtakunnassa minulle ei ole suotu.
Thursday, February 4th, 2016
8:16 pm
Allergiarajojen testausta
Eli omalla terveydelläni leikkimistä, koska olen idiootti.

Olen ollut tuoksuyliherkkä vuodesta 2004 asti. Tiedän, että kyse on verrattain vaarattomasta vaivasta. Se on kivulias mutta siihen ei kuole. Turhauttava ja ärsyttävä se on silti. Koska ainoa oikeasti toimiva hoitokeino on hajujen vältteleminen, tämä allergia rajoittaa elämääni. Niin monet asiat tuoksuvat ja kotini on pidettävä kaikista niistä puhtaana. On siivottava jatkuvasti, jotta asunto ei ala likaisuuttaan löyhkäämään. Joskus on vaikea löytää allergiaystävällisiä puhdistusaineita (monet kemikaalit haisevat luonnostaan pahalta, joten niitä ymmärrettävästi halutaan peitellä hajusteella). Saippuat ja shampoot on sentään helppo löytää hajusteettomina. Kukkien ystävänä minua masentaa, etten saa pitää kukkivia ruukkukasveja.

Sitrushedelmäkielto vituttaa eniten. Se on kuitenkin kielloista jyrkin, sillä tämä haju on aiheuttanut kaikkein vaikeimmat allergiani. Miksen voi olla allerginen jollekin sellaiselle ruualle, jota inhoan? Kaupat ovat asettaneet hedelmäosastonsa houkuttelevasti heti porttien sisäpuolelle, ja joka kerta ruokaostoksilla kuolaan ostoskorini päälle katsellessani mandariineja ja appelsiineja. Viime ostosreissulla myymälä oli laittanut erikoistarjoukseen veriappelsiinit. Punalihaiset sitrushedelmät ovat herkkuani. Eikö olisi jotain keinoa syödä appelsiineja tuomatta niiden tuoksua kotiini?

Totta puhuen itse hedelmäliha ei ole se kaikkein allergisoivin tuoksun lähde, vaan hedelmien kuori. Jokainen on joskus mandariineja kuoriessaan saanut silmäänsä kirvelevää, hapokasta nestettä, jota kuori ruiskuttaa ympäriinsä, kun sitä revitään tai pistellään. Tämä neste on se, joka levittää sitrustuoksua, sen ansiosta kädet haisevat vielä päivän lopussa mandariinille. Päätin testata, voisinko selvitä ilman allergioita, jos tuon hedelmät kotiini valmiiksikuorittuina.

Ostin siis pussillisen veriappelsiineja. Vein sen pyöräkellariin. Sitten kävin viemässä loput ostokseni asuntoon, otin kumihanskat, tuorekelmua ja veitsen ja palasin pyöräkellariin appelsiinien pariin. Pistin hanskat käteen, jotta sitrushaju ei tarttuisi kuoriessa käsiini. Leikkasin kuoriin viillot, jotta voisin kuoria ne nopeasti ja sitten hävittää myrkkykaasuja levittävät kuoret mahdollisimman pian. Tuumasin, että tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen idea, kun jo ensimmäinen viilto täytti kellarin tuoksulla. Nämä hedelmät haisevat ihan liian voimakkaasti, tökkää niitä kerran ja ne hajustavat koko huoneen. Oh well, olen jo aloittanut, niin jatketaan loppuun asti. Revin kuoret irti ja kävin heittämässä ne sekä kumihanskat roskakatokseen. Sitten palasin kellariin ja käärin hedelmät kelmuun. Nyt uskalsin palata saaliineni asunnolle.

Vein appelsiinit heti jääkaappiin ja käärin ne vielä ylimääräiseen muovipussiin, jotta eivät levittäisi hajua (vaikka edelleen sitä mieltä, että varsinainen ongelma on kuoret, ei hedelmäliha). Veitsen laitoin oitis tiskikoneeseen. Käydessäni vessassa pesemässä kädet siltä varalta, että kumihanskat eivät riittäneet, säikähdin vahvaa sitruksen tuoksua. Tajusin, että se tulee vaatteistani. Ne perkeleen kuoret olivat viimeisenä taisteluliikkeenään ruiskuttaneet vaatteeni kauttaaltaan täyteen hapokasta, haisevaa nestettään. Riisuuduin ja heitin vaatteet pesukoneeseen, sitten peseydyin. Tämä koko juttu alkoi jo vaikuttaa naurettavalta, aivan kuin yrittäisin puhdistua myrkkylaskeumasta/öljystä.

Kaiken tämän vaivan jälkeen...   minä itse asiassa voitin. En saanut allergiaa (no, en tavanomaista ikävämpää allergiaa). Illan mittaan otin appelsiinit jääkaapista yhden kerrallaan, hävitin kelmut välittömästi ja tarkkailin mahdollisia oireita. Oliko se kaiken tämän vaivan arvoista? Kyllä, ainakin tämän yhden kerran. Veriappelsiinit ovat oikein maukkaita, mitä punaisempia sitä aromikkaampia! En luultavasti ota tavakseni kuoria sitrushedelmiä pyöräkellarissa. Mutta jos joskus otan tämän uusiksi, ymmärrän varustautua suojavaatteilla ja jonkinlaisella hengityssuojalla.
Saturday, January 30th, 2016
10:14 pm
Hulluuteni uskolliset aaveet
About imaginary friends (and imaginary friends with benefits)

Olin jouluna töissä. Tämä oli ensimmäinen jouluni, jolloin en matkustanut vanhempieni luo, vaan vietin aattoyön yksikseni kotona. Äitini oli hyvin huolissaan, että ahdistunko yksinäisestä joulusta. Vakuutin hänelle, että vaikka minulla on nostalgisia siteitä jouluun, pystyn varsin hyvin juhlimaan sitä yksin. Minulla oli oma, kauniisti koristeltu kuuseni, jonka alla muutama lahjapaketti odotti avaamistaan. Olin säästänyt Talvipäivänseisaukselta herkkuja ja täyttänyt suurimman kanipaistin paahdetuilla kastanjoilla ja saksanpähkinöillä ja vielä peitellyt lihan pekonilla. Ainoa, mitä joulusta oikeastaan puuttui, oli lumi ja seura. Kuitenkaan minua ei masentanut lainkaan, sillä en tuntenut oloani yksinäiseksi.

Kulutin illalla aikaa tavalliseen tapaani netissä ja tulin jotain kautta ajatelleeksi, että en ole koskaan lukenut Charles Dickensin Joulutarinaa. Ajattelin sitten sivistää itseäni ja päätin katsoa yhden sen elokuvatulkinnoista. Syy, miksi otan tämän esille, on eräs kohtaus, josta en ole varma, onko se myös kirjassa vaiko vain kyseisessä leffassa. Kun Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle flashbackinä hänen lapsuuttaan, jolloin hän oli yksikseen kirjojen parissa viihtyvä poika, Scrooge tuntee ilahtunutta nostalgiaa. Henki kuitenkin moittii häntä, että rakastit kirjoja, mutta sinulla ei ollut oikeita ystäviä. Silloin Scrooge pöyristyneenä käy puolustamaan kirjojen suomaa todellisuuspakoa. Eivätkö näissä tarinoissa esiintyneet sankarit muka olleet todellisia? Hänelle ne olivat oikeita ystäviä, vaikka olivatkin olemassa vain hänen päänsä sisällä.

Se muistutti minua omasta nuoruudestani. Minullakin oli tapana koulussa viettää välitunnit lukemalla, ja vanhempani olivat toisinaan huolissaan, kun minulla ei näyttänyt olevan ystäviä tai sosiaalisempia harrastuksia. Jotenkin olen aina lukenut rivien välistä sellaisen yleisen mielipiteen, että mielikuvitusystävät ovat huolestuttava merkki ihmisen ajautumisesta erakoksi ja että sellaisella, jolla on oikeita ystäviä, ei ole mielikuvitusystäviä vaan ne kuuluvat vain yksinäisille ja hylkiöille. Eräänlainen variantti sanonnasta "Eikö sinulla ole elämää", jolla syyllistetään vähemmän sosiaalisia harrastuksia omaavia (olen ollut huomaavinani, että sosiaalisiksi harrasteiksi luokitellaan sellaiset, missä ihmisiä kohtaa fyysisesti, ja epäsosiaalisiksi kaikki, missä harrastaja on yksin tai tapaa kanssaharrastajia vain virtuaalisesti netin kautta). Myös olen huomaavinani, että mielikuvitusystäviä pidetään epäterveellisinä, että niiden parissa viihtyvä kasvaa kieroon ja hänestä tulee väkisinkin paha ihminen, ilmeisesti sillä logiikalla että vain oikeiden ihmisten kanssa kommunikoiva voi kehittää myötätuntoa ja sosiaalista älyä. Ja kenties takana on myös ajatus, että mielikuvitusystävälle puhuva on yksinäisyydessään säälittävä, kuin käsinuken avulla dialogia itsensä kanssa pitävä hullu.

Itse haluaisin väittää näitä harhaluuloiksi. Ensinnäkin, mielikuvitusystävät ja oikeat ihmiset eivät poissulje toisiaan. Fiktiiviset hahmot eivät ole tosiystävän jäljitelmä, kuin häkkilinnulle peilikuva jota se luulee lajikumppaniksi, joka hylätään heti, kun ystävystytään oikean ihmisen kanssa. On totta, että tilanteet ja tavat, joilla oikeiden ja kuvitteellisten ystävien kanssa seurustellaan, eroavat toisistaan. Mutta väitän, että mielikuvitusystävät (ja niiden variantti, mielikuvitusrakastajat) eivät ole yksinäisyyden aiheuttamia surullisia oireita, eivätkä etenkään merkki sosiaalisen älykkyyden puutteesta. Voi toki olla, että jonkun mielikuvitusystävät ovat onttoja jeesmiehiä, jotka vain selkääntaputtelevat ja vahvistavat jonkun jo vakiintunutta ajatusmaailmaa, mutta ainakin minulle niiden kanssa käymäni keskustelut ovat olleet avartavia (no, ehkä minulla vain on mielikuvitusystäviä, joilla on tapana kyseenalaistaa ja koettaa saada minut ymmärtämään asioiden toisiakin puolia.). Tällaista ystävää kutsuu apuun silloin, kun on sattunut jotakin, eikä tiedä, mitä tekisi tai mitä ajatella, eikä välttämättä voi avautua asiasta ystäville tai perheenjäsenille, koska aihe saattaa koskea heitä ja he eivät ole puolueettomia. Ulkopuolinen ystävä näkee asiat neutraalisti ja osaa ajatella rationaalisesti silloinkin, kun itse olen suurten tunteiden sokaisema.

Mielikuvitusystävät ovat minulle terapeuttinen tapa käsitellä tunteitani. Tottakai minä puran sydäntäni myös oikeille ystävilleni, mutta koska heillä on oma elämänsä ja omatkin murheensa, en halua soittaa heille joka kerta, kun minulle tulee paha olo keskellä yötä. Mielikuvitusystävien ei tarvitse mennä seuraavana päivänä töihin ja heillä on juuri niin paljon omaa taakkaa kuin olen heille antanut heidät luodessani, joten minulle ei tule huonoa omaatuntoa, kun halaan tyynyä ja kuvittelen halaavani ystävää. Ja jos minulla olisi tyttöystävä, voisin varsin hyvin kuvitella olevani "uskoton" hänelle mielikuvitusrakastajan kanssa sellaisina hetkinä kun minun tekee mieli mutta hänen ei. Tiedän, että on olemassa ihmisiä, joiden mielestä on kuvottavaa, että edes kuvittelisin seksiä jonkun muun kuin puolisoni kanssa, mutta tästä pääsenkin kätevästi seuraavaan asiaan: vaikka fiktiiviset henkilöt ovat todellisia päämme sisällä, mikään mitä he sanovat tai tekevät ei vaikuta todellisuuteen, siksi heittomerkit sanassa "uskoton."

Sain tädiltäni kerran lahjaksi kirjan, ruotsalaisen dekkarin, joka kertoi larppaajista. Totta kai se käytti perinteistä kliseetä, jonka mukaan larppaajat ovat surullisia, syrjäytyneitä luusereita, jotka eivät erota kuvitteellista todellisesta (eli joilla jää "rooli päälle"). Minun ei tarvinne mainita, kuinka ärsyttävä tämä klisee on. On jotenkin niin käsittämättömän absurdia, että joku oikeasti kuvittelisi, ettei aikuinen ihminen erota ingamea ja offgamea, kun pikkulapsetkin tajuavat, että ne hiekkakakut, jotka leikisti ovat ruokaa, eivät ole syömäkelpoisia in real life. Ja tämä on totta myös mielikuvitusystävien suhteen, jokainen sellaisia omannut tajuaa, että ne ovat olemassa vain oman pääsi sisällä, niillä ei ole mitään tekemistä tämän fyysisen maailman kanssa, niitä ei ole olemassa kenellekään muulle (ja siksi uskottomuus mielikuvitusrakastajan kanssa ei ole todellista uskottomuutta, se on kuin syyttäisi jotakuta tyhjän ilman naimisesta).

Fiktiiviset hahmot ovat turvallisia kumppaneita. Vaikka niistä paljastuisi pimeitäkin puolia, ne eivät koskaan voi satuttaa ketään oikeasti. Minulla on viime aikoina ollut hyvin ristiriitaisia tunteita, koska olen alkanut fanittaa erästä Takarazukan näyttelijää hyvinkin omistautuneesti, eikä se tunnu minusta sopivalta. Koska hän on oikea, elävä ihminen. Jota minä en tunne. Voi olla, että kauniin kuorensa alla hän on kaunis myös sisältä, mutta yhtä todennäköistä on, että hän on sisältä ruosteenpeittämä. Minä en saa koskaan tietää. Ja tämä pahuuden mahdollinen olemassaolo ahdistaa minua, sillä toisin kuin fiktiivisen hahmon kanssa, jos tämä näyttelijä tekee pahaa, hän tekee sen jollekin oikealle ihmiselle. Mutta hänen yksityinen elämänsä ja sydämensä salat eivät kuulu minulle, hänellä on oikeus yksityisyyteen. Minun on vain opittava hyväksymään se, etten saa koskaan varmuudella tietää onko hän hyvä vai paha ihminen, ja annettava itselleni oikeus ihailla häntä, sitä osaa hänestä jonka hän sallii faniensa nähdä.

Ottaisin vielä puheeksi väitteen, että mielikuvitusystävälle puhuminen on itselleen puhumista. Olen eri mieltä. Kirjoittaessani tarinoita saatan joskus edetä ajatellen, että sitten se ja se hahmo sanoo tai tekee näin, mutta hyvin usein en laita heidän suuhunsa valmiita sanoja tai määritä heidän tekojaan yksityiskohtaisesti. Minä luon hahmon, annan sille luonteen, motiivit ja historian. Sitten heitän hänet tilanteeseen ja annan hänen reagoida. "Mitä tuo ja tuo hahmo tässä tilanteessa tekisi?" on yleinen tapani saada tarina kulkemaan. Tästä johtuen kertomukseni ovat usein huonosti kirjoitettuja, sillä juoni on sotkuinen eikä sillä ole selkeää rakennetta, se on vain sarja tapahtumia, jotka sysäsin liikkeelle laittamalla hahmon tilanteeseen. Samalla tavalla toimivat mielikuvitusystäväni. En anna heille tarkkoja sanoja ja tekoja, vain luonteen, jonka määräämänä he toimivat. Tämän vuoksi he toimivat hyvin terapeuttina tunnekuohujeni aikaan, monet heistä ovat paljon kypsempiä ja fiksumpia kuin itse olen.

Isoäitini äidin puolelta rakasti kirjoja, on mm. ainoa sukulaiseni, joka on lukenut sekä Sormusten Herran että Draculan (ja pitänyt molemmista). En aina puhunut hänen kanssaan kovin paljoa, sillä äitini oli yleensä mukana ja he juttelivat enemmän keskenään. Toisinaan minua harmittaa, etten ehtinyt jutella hänen kanssaan enempää. Mutta muistan hänen sanoneen jotakin mielikuvituksen tärkeydestä, siitä kuinka ne, joilla ei ole mielikuvitusta, elävät hyvin köyhää elämää, tai jotain sinne päin. Tai että ne, joilla on mielikuvitusta, ovat rikkaita ja onenkkaita. En muista tarkkoja sanoja. Mutta uskon, että olen perinyt taipumukseni mielikuvituksen runsaaseen käyttöön isoäidiltäni. Toivon, että sitten kun itse olen vanha, mieleni pysyy virkeänä loppuun asti, jotta voin vaalia tätä perintöäni.
Wednesday, November 18th, 2015
9:26 pm
väliaikatietoja
50,6 kg (I know I've been sick and haven't eaten well, but yikes!), 1 työpaikka (vuoden loppuun asti ainakin), 0 vaimoehdokasta näköpiirissä (sain kuulla, että samesex-tanssikurssit on lakkautettu. Höh.), 0 veriannosta (mutta sain tuoretta kaninverta Jonnan ja Eevan luona)

Syksy oli tänä vuonna poikkeuksellisen aurinkoinen ja lämmin. Vielä lokakuun puolivälissä puissa oli lehtiä, eikä minun tarvinnut käyttää kumisaappaita. Ruska tosin ei ollut kovin voimakas, ainakaan kotiseudullani. Monet puut pudottivat lehtensä vihreinä. Mutta nautin sateettomasta syksystä siitä huolimatta. Nyt sateet ovat lopulta saapuneet, ja tuoneet mukanaan migreenin (en vielä tiedä, mikä sadesäässä laukaisee kohtauksen, kenties ilmanpaine? Aurinko nyt ei ainakaan.). Vaikka vielä ei ole kovin kylmiä kelejä, tiaiset ovat ilmestyneet ikkunan taakse odottamaan ruokintaa. Allergian vuoksi en uskalla ottaa lemmikkiä, joten pidän lintujen talviruokinnasta. Saan kauniit eläimet aivan ikkunani taakse vangitsematta niitä häkkiin. Lähipuiston oravatkin valmistautuvat talveen ja ovat kasvattaneet pörröisen, harmaan talviturkin. Jos muistan, laitan takintaskuun pähkinöitä oraville ennen lenkille lähtöä. Ne ovat kesyjä ja syövät kädestä.

Eräänä iltana isäni soitti minulle ja kertoi, että tätini mies oli menehtynyt sairaskohtaukseen (hänet koetettiin pelastaa leikkauksella, mutta hän ei enää elpynyt). En tuntenut miestä kovin hyvin, mutta surin tätini puolesta, joka menetti puolison, jonka kanssa oli jakanut elämänsä opiskeluajoista asti. Äitini pyysi, että minä tekisin perheemme surukimpun. Tämä pyyntö huolestutti minua, koska en ole vuosiin tehnyt minkäänlaista kukkasidontaa (ja silloinkin kun tein, muistan, etten ollut hyvä. Ilman mukautettua arvostelua, olisin saanut kukkasidonnasta hylätyn arvosanan, näin opettajani minulle sanoivat). En myös ollut varma, saisinko ostettua erikseen leikkovihreitä (monissa kukkakaupoissa ne ovat vain kimppujen tekemiseen). Sain kuitenkin hankittua vihreät ja kukat (en löytänyt toivottua valkoista kallaa, joten ostin valkoisia värililjoja), mutten saanut surunauhaa. Ostin valkoista koristenauhaa ja tein siitä rusetin. Kimpusta ei tullut isoa ja näyttävää, mutta tein parhaani sillä, mitä minulla oli ja mitä osasin. Mutta olen iloinen, että tein sen. Minulle ei ole osunut kovin monia hautajaisia tai läheisten suru-uutisia, enkä oikein tiedä, miten osoittaa sympatiaa tai kuinka auttaa omaisia surutyönsä kanssa. Toivon, että osallistumalla hautajaisiin ja tekemällä kimpun, osoitin tukeni tädilleni ja serkuilleni. Ehkä, kun tällaisia tilanteita tulee vastaan enemmän, kehittyy jonkinlainen kaava ja oppii, kuinka toimia. Mutta lähdettyämme ajamaan pois hautausmaalta, isäni ohjasi auton lähimmälle bussipysäkille voidakseen hieroa kyyneleet silmistään ennen matkan jatkamista, ja hän sanoi "Ei näihin juttuihin totu ikinä." Ja ehkä niin on hyvä. Ei läheisen menettämisestä voi tulla arkipäiväistä. Ei siihen kuulu turtua.

Minulle ei tule enää sanomalehteä, eikä minulla ole televisiokaapelia, joten olen yleensä hieman tietämätön uutisista ja maailman menosta. Mutta koska leikin illat pitkät netissä, sosiaalinen media välittää minulle isoimmat uutisaiheet. Olen ollut huolissani maailman tilasta siitä asti, kun Venäjä valtasi Krimin. Tunnen ahdistavaa avuttomuutta. Ja pelkoa. Kerran, kun töihin mennessäni jäin bussista keskustassa, torilla oli mielenosoitus. Sillä hetkellä, kun näin iskulauseita megafoniin suoltavan puhujan taakse ripustetun Suomen lipun, minua alkoi pelottaa ja kiersin työpaikalleni eri kautta. On sääli, että oman maani lipun tai vaakunan näkeminen herättää minussa pelkoa, mutta ne ovat symboleita, jotka äärijärjestöt ovat omineet itsellensä. Mistä minä tiedän, ettei joku noista miehistä ole uusnatsi tai seuraava Breivik? Ja jos joku viisastelee, ettei minun valkoihoisena suomalaisena tarvitse heitä pelätä, niin huomautan, että lähes poikkeuksetta kaikki, jotka haluavat karkottaa maasta ulkomaalaiset, haluavat samalla päästä eroon myös kaikista "väärällä tavalla suomalaisista."

Olen alkanut haaveilla uudesta Japaninmatkasta (olettaen, että Putin ei sulje Venäjän ilmatilaa mököttääkseen Suomelle re:sukupuolineutraali avioliitto). Jos saan töitä alkuvuodesta, minulla olisi siihen varaa. Ollessani viime keväänä töissä Lahdessa, paiskin hommia hiki hatussa ja selkä mutkalla, mutta sain sieltä paksut palkkakuitit, joista sain säästettyä valtavasti rahaa. Mutta jos en saa töitä, minun on käytettävä säästöni vuokraan, ruokaan ja lääkkeisiin, ainakin siihen asti, että saan Kelalta apurahaa. Toivon kovasti, että saisin töitä. Ensi toukokuussa suosikkinäyttelijäni esittää pääroolia vampyyritarinassa. Minua harmitti, etten päässyt katsomaan hänen esiintymistään viime reissullani (vaikka en kadu valintaani, Elisabeth oli loistava), ja jos todella pidän itseäni lojaalina ihailijana, minusta fanivelvollisuuteni olisi nähdä hänet livenä edes kerran. Olin säästänyt rahaa ja ajatellut, että tämä tulee ajankohtaiseksi vasta parin, kolmen vuoden päästä, kun hänen ryhmänsä alfauros lähtee ja hän pääsee esittämään päärooleja (kyllä, minä sanoin "kun" en "jos". Let me dream). Nyt sitten teatteri päätti tehdä näin, että jakaa hänen ryhmänsä kahtia, puolet menevät alfan johdolla toiseen teatteriin esittämään Aidaa (minkä he esittivät jo tänä vuonna, come on keksikää jotain uutta) ja suosikkini, ryhmän nykyinen betauros, vie toisen puolikkaan pikkuteatteriin esittämään vampyyritarinaa (joka on luultavasti aivan yhtä järjetön ja täynnä juonireikiä kuin Ruusujen Sinetti mutta haluan silti nähdä sen). En tiedä, saanko töitä, ja jos saan töitä, en tiedä, saanko lomaa toukokuuksi, ja jos saan lomaa, en tiedä, saanko lippuja (niitä on vähän ja niistä on taisteltava). Mutta se on suosikkini, esittämässä vampyyria. Minun täytyy yrittää. Jos en edes yritä käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni, kadun varmasti myöhemmin (etenkin kun pikkuproduktiot eivät yleensä saa DVD:tä.).
Thursday, September 24th, 2015
9:18 pm
Kirja pakastimeen
When written word gives you feelings. Too many feelings, please eliminate eight.

Tässä lähiaikoina sattui sellainen tapaus, että minulta katkesi nettiyhteys viikoksi. Tämä kiristi hermojani, sillä siitä asti, kun muutin pois vanhempieni luota, minulla on ollut tapana viihdyttää itseäni iltaisin leikkimällä internetissä. On todella rentouttavaa työpäivän jälkeen heittää reppu nurkkaan, tehdä hyvää ruokaa ja asettua herkkujen kera lötköttelemään vuoteelle Siegfried II:n seuraan. Miten minun nyt pitäisi saada illat kulumaan, lukemalla joku kirja vai? What is this, the nineties? Noh, muistan kyllä ajan ennen internettiä (vanhempani hankkivat sellaisen vasta, kun olin kahdenkymmenen, ja silloinkin siinä netinkuvatuksessa ei ollut hurraamista), ja muistan, että silloin luin paljon. Luin aika keskinkertaisiakin kirjoja, koska ei ollut parempaakaan tekemistä. Nyt minusta on tullut huomattavasti nirsompi lukija, eikä minulla ollut tällä hetkellä paljon valinnanvaraa luettavien kirjojen pinossani. Siellä oli historiankirjoja, jotta voisin tehdä taustatutkimusta saadakseni selvää Takarazukan tarinoiden juonenkulusta (jos nämä musikaalit eivät olekaan opettaneet minulla japania, niin ainakin ne ovat opettaneet minulle Ranskan historiaa), jokunen sarjakuvakirja, ja sitten Radclyffe Hallin Yksinäisyyden Kaivo.

Päätin aloittaa Yksinäisyyden Kaivon, vaikka olinkin hieman vastahakoinen perehtymään kirjaan, joka on saanut niin huonoja arvosteluja. Ihmiset ovat arvostelleet sen olevan erittäin huonosti kirjoitettu, että se loukkaa naisia, lesboja ja muita vähemmistöjä, ja että se on niin masentavaa luettavaa, että Punainen Viiva alkaa vaikuttaa hyvänmielenromaanilta. Mutta halusin kuitenkin lukea sen. Lesboudesta kertovia kirjoja on aika vähän. No, tiedänhän minä, että netistä tilaamalla niitä löytyisi vaikka kuinka paljon, mutta en mielelläni osta kirjoja sokkona, joten olen paljolti ollut sen varassa, mitä kirjastosta on sattunut löytymään. Enkä ihan kauheasti ole pitänyt lukemistani. Joko lesbotarinat ovat aivan liian taiteellisia (Jeanette Winterson) tai sitten liian lapsellisia (Jane Blond, ja kaikki Lesbian Pulp Fiction-tekeleet). On vaikea löytää lesbosta päähenkilöstä kertovaa kirjaa, joka olisi vakavastiotettava muttei poikkitaiteellinen, ehkä vähän humoristinenkin, muttei aivan kieli poskella tehty. Kaikkein vaikeinta on löytää lesbo päähenkilö, johon voin samaistua. En väitä, että kaikkien fiktiivisten hahmojen kuuluisi olla samaistuttavissa, mutta minun on vaikea viihtyä sellaisen tarinan parissa, jonka päähenkilöstä en välitä pätkääkään. Olin valmis antamaan Yksinäisyyden Kaivolle mahdollisuuden. Se on kirjoitettu 20-luvulla, joten ehkä se olisi ainakin vapaa modernista taidehomostelusta.

Huomasin heti alkuun syyt siihen, miksi ihmiset pitävät tätä esimerkkinä huonosta kirjoittamisesta. Radclyffe Hall kirjoittaa pitkiä, polveilevia lauseita, jotka vaativat keskittymistä, jotta tarinankerronnassa pysyy mukana. Ja hänellä on taipumus tajunnanvirta-tekniikkaan, jossa kerrontaa johdetaan aasinsiltojen kautta johonkin sellaiseen, mikä ei mitenkään liity siihen, mistä alunperin oli puhe. Tämä ei ole helppolukuista, kevyttä kirjallisuutta. Mutta en kutsuisi sitä huonosti kirjoitetuksi. Minusta huono kirjoittaminen on sitä, mikä paljastaa kirjoittajan verbaalisen kömpelyyden ja huonon äidinkielentaidon, jotka haittaavat luetun ymmärtämistä (erityinen inhokkini on keskustelut, missä ei ole selvää, kuka sanoo mitäkin). Radclyffe Hall on harkiten valinnut nämä kerronnan keinot. On eri asia sanoa "en pidä hänen tavastaan kirjoittaa" kuin "hän on huono kirjoittaja", sillä vaikka en itsekään ole tajunnanvirran suurin ystävä, tiedostan, että se on oikea kirjoitustekniikka eikä huolimattomuutta.

Kirja alkaa sillä, kun muuan englantilainen kartanonherra vaimoineen saa tyttölapsen, jolle he antavat nimen Stephen, koska olivat kovasti toivoneet poikaa. Ja huomaan pian, mistä tulevat väitteet naisvihasta. Toisin kuin Versailleen Ruusun Oscar, Stepheniä ei kasvatettu pojaksi, päin vastoin häntä koetettiin sovittaa siihen muottiin, mihin tuohon aikaan naiset katsottiin kuuluvan. Mutta siitä huolimatta Stephen osoittaa jo pikkulapsesta synnynnäistä inhoa tuota roolia kohtaan. Ja ei, se ei tarkoita, että Stephen olisi toivonut sukupuolineutraalia kasvatusta. Stephen on nimittäin oman aikansa maailman kasvatti siinä, että hänenkin maailmankuvansa on erittäin jyrkästi kahtia jakautunut ja mustavalkoinen - ja suorastaan naisvihan myrkyttämä. Nuori Stephen ihailee ja tavoittelee kaikkea, minkä kokee miehekkäästi, ja inhoaa ja halveksii kaikkea, mitä pitää naisellisena. Hän vastustaa naistensatulaa, mekkoja ja pitkiä hiuksia kuin...   kuin pikkupoika, joka pakotetaan nöyryytyksen vuoksi mekkoon. Se tekisi Stephenistä varsin vastenmielisen hahmon, mutta kun tämän isää ja kotiopettajatarta lukuunottamatta kaikki kirjan hahmot ovat aivan yhtä korostuneen mustavalkoisia ja tekevät sukupuolijaottelusta lähes pakkomielteen. Minua etenkin etosi naapurin tyttö, jonka vastaus hänen veljensä julmaan kiusantekoon oli ihailla tuota pikku paskiaista, että eikös minun veljeni olekin iso ja vahva. Millainen lapsi ihailee kiusaajaa, hitto vie! Okei, muistan toki itsekin yläasteella, kuinka jotkut tytöt ihailivat sitä pari kolme kertaa luokalleen jäänyttä luuseria, ja suunnilleen huokailivat ihastuksesta, jos se sattui sylkemään heidän hiuksiinsa. Ei tähän kai voi kuin todeta, että jotkut lapset näemmä ovat syöneet hiekkalaatikolla liikaa ötököitä tai jotain.

Mietin, kuinka paljon Yksinäisyyden Kaivon mustavalkoinen maailma vastaa sitä todellisuutta, missä Radclyffe Hall itse eli, ja kuinka paljon hän on liioitellut korostaakseen omia kärsimyksiään tuon aikakauden arvojen kynsissä. Kirjan kantava teema näyttää olevan ajautuminen yhteisön hylkimäksi. Aikuistuttuaan Stephen kipuilee jatkuvasti siitä syystä, ettei oikein löydä paikkaansa, eikä ymmärrä itseään. Naapurit kummaksuvat ja juoruilevat, että miksei tyttö mennyt naimisiin sen kivan pojan kanssa, miksi se edelleen ratsastaa ilman naistensatulaa ja miekkaileekin vielä! Stephenin kotiopettaja tuumii itsekseen, että ei sinussa mitään vikaa ole, sinä vain olet jotakin sellaista, mille ei vielä ole olemassa nimeä, eikä niin ollen sopivaa lokeroa, johon kuulua tässä yhteiskunnassa, missä kaikille asioille kuuluu olla oikea nimensä ja määrätty paikkansa. Mutta nainen ei ole niin rohkea, että olisi sanonut sen Stephenille ääneen. Hänen olisi pitänyt, sillä tässä kohtaa kirjaa aloin samaistua Stephenin kokemuksiin paljon, ja muistin oman nuoruuteni. Kuinka tärkeää minulle oli, että lääkärini kertoi, ettei minussa ole mitään vikaa.

Oli Stephen hahmona miten miellyttävä tai epämiellyttävä tahansa, en voi väistää kaikkia niitä muistoja, jotka tulvivat mieleeni, kun hän kuvailee kokemuksia ja tunteita, jotka vastaavat omiani, ja pukee ajatuksensa sanoiksi, jotka olisin hyvin voinut itsekin sanoa. Etenkin siinä vaiheessa kirjaa, kun Stephen rakastuu. Yksipuolisen rakkauden tuska, jota alleviivaa se, että olet väärää sukupuolta edes herättääksesi ihastuksessasi vastakaikua. Se, kuinka tyttöystäväsi esittelee sinut vanhemmilleen ystävänä, mutta, jätettyään sinut, esittelee uuden rakastettunsa vävyehdokkaana. Sisälläni on pieni lapsi, joka kiukkuisena polkee jalkaa ja huutaa "Se ei ole oikein! Se ei ole oikeudenmukaista!" Myös iloisemmat muistot palaavat. Kun Stephen etsii hermostuneena ja innoissaan kultasepänliikkeestä täydellistä sormusta rakastetulleen, muistan, kuinka pyysin isääni ostamaan minulle eBaysta täydellisen lahjasormuksen, koska minulla ei ollut vielä luottokorttia. Ja kuinka kiersin kaikki Lahden kukkakaupat löytääkseni valkoisia liljoja, löysin niitä viimeisestä ja sitten lähdin matkalle tyttöni luo, sylissä valtava kukkapaketti ja sydän riemusta ja odotuksesta halkeamaisillaan.

Mutta kun kirjan nimi on Yksinäisyyden Kaivo, iloiset hetket eivät voi kestää loputtomiin. Tiesin, että ennen pitkää tulisi luku, jossa paska osuu tuulettimeen.

Stephenin ihastus tekee hänelle hyvin julman tempun - paljastaa hänet. Naisella oli toki syynsä tehdä niin, mutta silti, kenelläkään ei saisi olla oikeutta pakottaa ketään ulos kaapista vasten tahtoaan. Kuten Jonna kerran sanoi, homon on aina uuden ihmisen tavatessaan oltava hieman huolissaan siitä, että "vihaakohan tuo minua, jos saa tietää." Minuakin kauhistuttaisi, jos joku paljastaisi minut vaikka työpaikalla. Vaikka näinä päivinä en tietenkään menettäisi työpaikkaani moisen johdosta, enkä perhettäni tai kotiani. Stephen menettää kaiken. Häntä ei sentään ole julkisesti häpäisty, mutta ventovieraiden inhon kanssa hän osaisikin tulla toimeen. Mutta äitinsä vihaa hän ei kestä.

Kohtaus, jossa Stephenin äiti kutsuu tyttärensä puhutteluun, särki sydämeni. En usko äiti-myyttiin, olen hyvin tietoinen, että ihmiset voivat olla lähiomaisilleen varsinaisia hirviöitä. Mutta silti minua puistatti valtavasti, että joku, vaikkakin täysin fiktiivinen henkilö, voisi sanoa jotakin niin sydämetöntä olennolle, jonka on itse kantanut ja synnyttänyt. Ventovieraiden viha on helppo kestää, mutta miten hirveältä tuntuu, kun joku, jolle olet läheinen, johon luotat ja jota rakastat, sanoo toivovansa, että olisit kuollut.

Minua alkoi itkettää. Se ei ole mitenkään epätavallista, olen vetistellyt kirjojen ja elokuvien vuoksi ennenkin. Mutta kyyneleille ei vain näkynyt loppua, ja tuska, jota tunsin, oli jotenkin erilaista kuin se, mitä tavallisesti tunsin surressani fiktiivisen hahmon puolesta. Se ei ollut katharttisen puhdistavaa, vaan kuin upottava suo, jossa jokainen kivulias tunne tai ajatus johti uuteen. Laskin kirjan ja koetin lukea jotakin muuta, mutta vapisin yhä, ja kyyneleet virtasivat herkeämättä, vaikka kuinka koetin ajatella jotakin muuta. Minä surin. Minä surin fiktiivistä hahmoa, jonka kärsimyksiin olin liian voimakkaasti eläytynyt. Minä surin omia onnettomia muistojani, kaikkia niitä kertoja, jolloin homoille vihamielinen maailma oli potkinut minua vasten kasvoja. Minä surin kaikkia niitä homoja, jotka olivat joutuneet elämään ajan, jolloin heidän rakkautensa oli rikollista ja osoitus mielenterveyden häiriöistä. Kuinka moni on joutunut elämään salassa, kulissiavioliitoissa ja valheissa, koska pelkäsivät perheensä ja läheistensä hylkäävän heidät? Kuinka paljon kipua on tuotettu ihmisille, ja aivan turhaan!

En käsitä logiikkaa homofobian takana. Vertailuksi: olen pasifisti, mutta ymmärrän motivaatiot sodankäynnin takana, ymmärrän, mitä ihmiset kuvittelevat hyötyvänsä sillä. En käsitä, mitä heterot kuvittelevat voittavansa kiusaamalla homoja. Mitä hyötyä he sillä tavoittelevat? Eihän siitä jää käteen muuta kuin muutama rikki rääkätty ihmisraukka. Se on aivan yhtä mieletöntä kuin peruskoulukiusaaminen - tuo on erilainen, ei leikitä sen kanssa!

Soitin äidilleni. Enimmän osan puhelua vain jankkasin, kuinka suunnattoman iloinen olen siitä, että hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, eikä ole koskaan toivonut minun olevan kuollut. Totesin myös, että olen suunnattoman onnekas, että elän juuri nyt, nimenomaan nyt enkä vaikka parikymmentä vuotta sitten. Homofobia on vihdoinkin vähitellen muuttumassa epäsalonkikelpoiseksi. Minun ei tarvitse pelätä työni ja perheeni puolesta, voin solmia liiton ja adoptoida puolisoni lapset. Kyllä, olen tietoinen, ettei homofobia ole minnekään maailmasta kadonnut, eikä edes tarvitse mennä itänaapuriin, vaan ihan täältäkin löytyy hyvin myrkyllistä ilmapiiriä. Mutta koko ajan ollaan menty parempaan suuntaan, ja suuri toiveeni on, että tämä suunta jatkuu.

Äitini kertoi, että hän ei pysty lukemaan historiallisia romaaneja, jotka kertovat kehitysvammaisten tai mielisairaiden hoidosta, sillä nämäkin ovat olleet jotain niin järjettömän epäinhimillistä, että häntä puistattaa. Ja kuten minulla avautui oma henkilökohtainen eläytyminen Yksinäisyyden Kaivoon oman lesbouteni kautta, äitini koki kaikki tällaiset tarinat henkilökohtaisina, koska hänellä oli autistinen poika, jonka hän oli synnyttänyt aikana, jolloin lääkärit suoraan väittivät, että autismi johtuu huonosta äiti-lapsi-suhteesta. Se on hämmentävää, se, että pystyn lukemaan väkivallasta ja sodasta, tuntematta minkäänlaista pistosta tai maailmantuskaa oikeissa sodissa kuolleita kohtaan, mutta jokin yksittäinen henkilökohtainen kipu voi laukaista näin voimakkaan empatian. Joten minun oli laitettava kirja pakastimeen, kuten sanon silloin, kun tarinassa tulee eteen ikävä kohta, jonka lukemista pitää lykätä siihen, kunnes on henkisesti valmis. No, onneksi netti toimii nyt. Voin viihdyttää itseäni kevyellä, harmittomalla viihteellä. Yksinäisyyden Kaivo odottaa syrjässä, kunnes olen henkisesti valmis kestämään lisää. Tai kunnes nettiyhteys taas katkeaa.
Saturday, August 22nd, 2015
11:57 pm
väliaikatietoja
52,2 kg (söin tukevasti pysyäkseni kunnossa Sotahuutoon, joten miksi painonpudotus?), 1 työpaikka (edelleen riemuitsemisen arvoinen asia), 0 tyttöystävää (epäilyttävä hyypiö tosin sanoi minua kauniiksi naiseksi. Sääli, että se oli miespuolinen hyypiö), 0 veriannosta (mutta kaninveren juonti tekee hyvää psyykkiselle terveydelle)

Kylmien, ensimmäistä hallaa odottavien öiden jälkeen tuntuu kuin ihmeeltä, kuinka armottoman kuumaksi aurinko vielä jaksaa lämmittää maan, vaikka on jo elokuun loppupuoli. Kuumuus kietoo koko ympäristön kuin tukahduttavaan peittoon. On hiljaista, kuivuus saa janoiseksi, painostava ilma hidastaa kaiken liikkeen kuin hidastetuksi filmiksi - tai siten se ainakin vaikuttaa aivoihini. Kuitenkin ilmassa tuoksuu jo ensimmäinen kevyt syksyn tuulahdus. Kun lähden aamulla töihin, tunnistan sen ja muistan, että tältä tuoksui lapsena, kun lähti kesäloman jälkeen kouluun.

Loppukesään kuuluu olennaisena osana sadonkorjuun riemu, minun osallani lähinnä marjanpoiminta. On ollut todella hyvä mustikkavuosi. Näin elokuussa oli se ainoa aika vuodesta, jolloin punaherukkaa on saatavilla, joten täytin pakastimeni niillä. Tyhjensin vanhempieni pensaat, ja tein myös pari reissua Jonnan ja Eevan luo. He saivat talonsa mukana suuren herukkatarhan, mutta eivät itse juuri välitä kyseisistä marjoista. Sain samalla reissulla pari tuoretta kania (takajalkoineen kaikkineen). Lihojen myötä saamani kaksi lautasellista kaninverta tulivat tarpeeseen. Olin koko päivän poiminut marjoja ja sitten säätänyt ompelukoneen äärellä saadakseni kiltin ommeltua Sotahuutoon mennessä, ja olin vähän niinkuin unohtanut syödä. Vannon, ettei veri ole koskaan maistunut paremmalta (no, ehkä silloin yhtenä kertana...). Kotiin päästyäni kello oli kaksi aamulla, kun sain kaikki herukat perattua ja pakasteeseen. Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin suunnatonta marjavarastoa talven varalle. Vaikka tuhoankin sitä jo innokkaasti neljänneslitran päivävauhdilla, nämä kestävät varmasti reippaasti yli joulun. Ehkä vielä ensi kevääseen.

Sotahuuto sijoittui tänä vuonna hankalaan paikkaan, nimittäin Raaseporin linnanraunioille Snappertunan kylään. Sinne ei päässyt julkisilla. Toivoin viimeiseen asti, että olisin saanut vastauksen kyytikyselyihin, jotka jätin foorumille ja facebookiin. Onneksi äitini oli vielä lomalla, ja suostui ystävällisesti tarjoamaan minulle kyydin. Matkustin siis torstaina Lahteen ja yövyin vanhempieni luona ennen perjantaista matkaa Sotahuutoon. Harjoittelin takapihalla nostamalla makuupussin puutarhapöydän päälle ja koettaen ampua sen alas. Juoksin myös laukausten välissä talon ympäri, simuloidakseni tarvetta juosta etsimään hyviä paikkoja.

Mutta tänä vuonna en juossut Sotahuudossa paljoakaan. Tänä vuonna vihollislinjat olivat suurimman osan skenaarioissa toistensa näköetäisyydellä, joten ei tarvinnut juosta etsimässä ammuttavaa. Respaavien skenaarioidenkin määrä oli rajallinen, mikä vähensi juoksentelua. Tuntuu jotenkin oudolta, että en ole Sotahuudon jäljiltä aivan haaskana, ja että suurin kipu viikonloppuna koitui siitä, kun sotamaalia pois pestäessä meni saippuaa silmään. Jotenkin tuntui siltä, kuin olisi ollut hyvin kevyt sota (tai sitten minä vain olen nostanut peruskuntoani niin, etten enää pakahdu vähästä).

Oli muuten hyvä Sotahuuto. Säät olivat mainiot, sain kaikki nuoleni läpi tarkastuksista ja minulla oli kohtalaisen hyvä sotaonni. Toki oli niitäkin skenaarioita, joissa minut ammutaan ennen kuin itse saan lauottua matkaan ainoatakaan nuolta, mutta kun pääsin ammuskelemaan, hieman alle puolet nuolistani osuivat (mikä minun taitotasollani on hyvin). Oli sääli, että jouduin lähtemään kotimatkalle ennen viimeistä skenaariota (paluukyytiä oli vaikea saada, joten minun oli otettava sellainen, joka lähti etuajassa), mutta minua olisi harmittanut enemmän, jos viimeinen skenaario olisi sisältänyt loputtomat respat, kuten monena vuonna. Sellainen päätösskenaario saa minut todellakin juoksemaan, puristamaan viimeisetkin sisut ja vimmat irti, koska sen jälkeen ei haittaa, vaikken jaksaisi loppupäivänä edes kävellä. Jos olisin missannut mahdollisuuden kohottaa itseni adrenaliinihuuruiseen taisteluhumalaan, olisin ollut pettynyt.

Toisinaan olen huolissani, kun tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi possujen keskuudessa. En ole käynyt treenileireillä, en viikottaisissa boffotreeneissä, en porukan juhannusjuhlissa tai muussa vastaavassa toiminnassa, missä porukan kyvyt hitsautuvat paremmin yhteen ja missä toverihenkeä nostatetaan. En myöskään voi lunastaa Camulosin jousiampujien mainetta. En minä nyt aivan käsi jousen kanssa ole, mutta en sellainen jousijumala, joiden sihtitaitoa vastustajat tulevat skenaarion jälkeen hehkuttamaan. Jokin osa alitajunnastani on huolissaan, että jos en lunasta oikeuttani paikkaan possujengissä, minut saatetaan heivata mäkeen heikkona lenkkinä. Mutta tiedostan, että tämä on luultavasti vain huonolla itsetunnolla varustellut yksilön harhaa. Jouseni on palvellut Camulosta jo kymmenen vuoden ajan. En ole possulegenda, mutta tavallaan kuulun jo kalustoon.
Friday, July 10th, 2015
12:50 am
väliaikatietoja
54 kg (mutta vaaka hajalla, joten ehkä enemmän/vähemmän), 1 työpaikka (sopimusta jatkettiin vuoden loppuun asti!), 0 tyttöystävää (olin töissä koko Pride-viikon, hmph), 0 veriannosta (enkä saa edes luovuttaa verta itse, koska liian vähän hemoglobiinia)

Alkukesän sateita seurasi muutama lämmin poutapäivä. Satuin olemaan vapaana, ja kävin vanhempieni kanssa Murjulassa. Myrskytuuli oli ajanut rantaan mutaa, kaisloja ja muuta ryönää, vesikin oli aivan mustanaan mudasta. Mutta vesi oli lämmintä, joten kahlasin viikatteen kanssa niittämään vesitattareita, jotka yrittävät vallata matalikon.

Murjulan lähellä sijaitsevalla kirkonkylällä on jousiammuntarata. Olin ottanut jousiammuntavarusteet mukaan ja menin äitini kanssa radalle. Koetin opettaa hänelle jousiammuntaa. Mutta myönnetään, että se jousiammunnan laji, jota minä harrastan, on kaikkein vaikein. Vaistoammunta nimittäin. Radalla oli urheiluampuja, joka esitteli meille urheilujousta kaikkine lisälaitteineen. Siinä oli jopa laite, joka sanoo "ping", kun nuoli on oikeassa vetopituudessa. Minulla ei edes ole nuolihyllyä, vaan taivutan peukaloa vähän sivulle. Ensin ammuin Sofialla ja en juuri osunut tauluun. Aurigalla meni jo vähän paremmin, lopuksi sain melkein kaikki nuolet osumaan tauluun. Päivän kohokohta oli osuma häränsilmään (vai miksi sitä kutsutaan, sitä maalitaulun keskuspistettä?). Hehkutin sitä kuin golfaaja, joka on saanut hole-in-onen. Paluumatkalla juhlistimme tapahtumaa kirkon vieressä sijaitsevalla jäätelökojulla.

Palatessani Tampereelle huomasin surukseni, että herneviljelmäni olivat hyvin kuihtuneet. Minulla ei enää ole kämppistä, joka kastelisi parvekekukkia poissaollessani, joten olen hankkinut automaattisia ruukunkastelijoita, joiden kuuluisi valuttaa multaan tasaisesti vettä "huokoisen materiaalin" läpi. Mitä huijausta, vesipullot seisoivat ruukuissa täysinäisinä, pisaraakaan ei tuo huokoinen materiaali ollut päästänyt lävitseen. Koetin pelastaa viljelmistä sen, mikä vielä oli virvoitettavissa, ja varjoisilla seinustoilla olleet näyttävät säästyneen. Olen jopa huomannut muutaman ensimmäisen nupun.
Thursday, June 25th, 2015
4:44 am
Taka-ajatuksista ja peitellyistä totuuksista
Ja niiden aiheuttamista pettymyksistä.

Jonnan ja Eevan kautta olen tutustunut kaninlihaan ja pidän siitä paljon. Mutta sitä on vaikea löytää suomalaisista lihatiskeistä. Halusin kanipaistin Juhannukseksi, mutta olin jo syönyt kaikki, jotka olin ostanut Kumpulasta. Olin kuullut huhuja, että Sokoksen pakasteosastolta saisi kania. Mutta tarkasteltuani pakettia huomasin pienen tekstin: saattaa sisältää hauleja. Tämä ei ole mikään kani, tämä on villijänis. En pidä riistasta, joten jätin jäniksen pakastealtaaseen. Toinen kuulemani huhu väitti, että jokin Kauppahallin lihamyymälöistä myisi silloin tällöin kania. Päätin kokeilla onneani ja kyselin Hallista juhannuslihoja.

Löytyi lopulta lihatiski, jolla oli pakastevarastossa vielä yksi kani jäljellä. Myykää se minulle, kiitos. Varmistin toki ensin, että kai se nyt hitto vie on varmasti kani eikä mikään jänöjussi, ja varmasti tarhattu yksilö eikä villikani. Ja kai se on suolistettu kunnolla, en tahdo nähdä kania, jolle on jätetty mahalaukku paikoilleen. Minulle vakuutettiin, että kyllä, kesykani on kyseessä, ja kyllä, on teurastettu, mutta maksa, munuaiset ja sydän jätetty paikoilleen. Ok, I can deal with that, en ole teurastanut kania (aina ollessani teuraspäivänä paikalla olen varattu verenlaskun jälkeen koska, no, veri.) mutta osaan varmasti siivota jäljelle jätetyt sisälmykset pois, ja kyllä minä voin maksaa vähän ekstraa parista elimestä, joita en syö.

Olin yllättynyt siitä, kuinka halpa tämä kani oli. Ajattelin, että sen täytyy olla hyvin pienikokoinen. Sulatettuani lihaa pari päivää, avasin pakkauksen ja totesin vähäisen painon ja alhaisen hinnan syyn. Tältä pupulta puuttuu kokonaan takapuoli. Mitä. Helvettiä. Kun nostin eläimen muovikääreistään tuijotin sitä pitkään monttu auki, voimatta uskoa, että minulle voitaisiin myydä tällainen "kani". Selkäranka oli leikattu poikki lonkan yläpuolelta, kanilta puuttui siis kokonaan molemmat takajalat. Kuka teurastaja heittää pois kanin takajalat?! Ne ovat kaikkein paksuimmat lihakset koko eläimessä! Ilmeisesti sama teurastaja, jonka mielestä koipien puutteen voi hyvin korvata jättämällä eläimen pään paikoilleen. Ilman takajalkojaan, tyhjin silmäaukoin varustettu pää yhä kaulan jatkeena ja vatsa avattuna kani näytti lihasta tehdyltä käsinukelta.

Kyllä, tiedän, että kaninpää on osana monia reseptejä, rasvaisista aivoista keitetään lientä lihapatoihin. En saisi valittaa päästä, koska en valittanut maksasta ja munuaisistakaan, vaikka inhoan sisäelimiä. Mutta en voi olla hämmästelemättä sitä logiikkaa, jonka mukaan pää jätetään, mutta koivet poistetaan. Se, että pää kelpaa ruuanlaittoon ei ilahduta minua.

No, kaiken tämän vinkumisen päätteeksi, se, mikä kanista oli syötävää, oli ihan kelpolihaa. Mutta se, mikä minua kismittää tässä tapauksessa, on se, että lihakauppias ei sanallakaan maininnut minulle, että oleellinen osa eläintä puuttuu. Hän myi minulle kanin, joka olikin vain puolikas kani. Tällainen harhaanjohtava totuudenpeittely on minusta aivan yhtä vastenmielistä kuin suora valehtelu, ellei pahempaa, koska se on tekopyhää (En "teorissa" valehtele, niin en tee pahaa, enhän?). Jos minä olisin lihakauppias, ja asiakas pyytäisi kania, muistaisin kyllä mainita, että btw, meillä on ikävä kyllä vain kaninpuolikas jäljellä, kelpaako se.

ja sitten aivan toiseen asiaan.

Eräänä päivänä, kun istuin bussissa, matkalla töihin, viereeni istui tyttö, joka alkoi jutella kanssani. En ollut uskoa sitä todeksi, sillä vieraan naiset eivät ikinä puhu minulle. Kun ventovieraat puhuvat minulle, ne ovat joko isäni ikäisiä creepyniljakkeita, jotka häiriköivät minua seksuaalisesti, juopuneita pultsarimiehiä, jotka haluavat avautua minulle milloin mistäkin (ja häiriköidä minua seksuaalisesti) tai sitten nuoria miehiä, jotka huutavat jälkeeni peruskiusaaja kamaa. Ollessani julkisella paikalla olen yleensä hyvin sulkeutuneena kuoreeni juurikin siksi, koska minulla on lähes yksinomaan huonoja kokemuksia kommunikoinnista ventovieraiden kanssa. Olin siksi hyvin otettu, että nainen halusi jutella kanssani, ja hän ei edes ollut humalassa, eikä hän tahtonut kiusata minua, vaan oli hyvin ystävällinen.

Aluksi en uskaltanut vastata hänelle, vaan tuijotin suomalaiseen tapaan ulos ikkunasta ja teeskentelin, etten kuullut. Koska olen lievästi katkeroitunut re: kiusaajat, ja minun oli vaikea uskoa, että naisella ei ollut taka-ajatuksia. Kohta se kuitenkin sanoo jotain, joka satuttaa minua. Ei-aspergerit eivät ehkä ymmärrä, kuinka suuri kynnys minulle oli se, että lopulta vastasin hänelle. Minulla on vahvat sosiaaliset estot, ja siksi koin itseni hyvinkin rohkeaksi, kun päätin antautua keskusteluun vieraan kanssa. Ajattelin, että älä viitsi olla noin kyyninen, Chastel. Tämä nainen haluaa vain olla ystävällinen ja saada tylsän bussimatkan sujumaan vauhdikkaammin kevyellä small talkilla. Ja minä uskoin niin, ja vastasin hänelle. Ajattelin, että hän haluaa vain jutella joutavia.

Tyttö oli mormoni.

Siinä vaiheessa, kun hän kaivoi repustaan uskonnollista propagandaa, minä tunsin itseni niin petetyksi. Kuin joku, joka menee puhelinmyyjän lankaan ja suostuu tilaamaan "ilmaisen" lehden ja tajuaa vasta myöhemmin virheensä. Sisimmässäni huokaisin raskaasti. Hyvä on, jutellaan sitten uskonnosta saatana. Tai, tuijotetaan suomalaiseen tapaan ulos ikkunasta ja teeskennellään kuuntelevamme, kun tyttö luettelee ennalta opeteltuja aivopesu-iskulauseita kuin kiltti pikku spambotti ainakin. Tyttö puhui, minä kuuntelin. Ihan sama, mitä yritin lisätä keskusteluun (kuten "En voi lukea mitään pyhiä kirjoituksia enkä luottaa yhdenkään profeetan saarnoihin, koska ihmisillä on kautta aikain ollut tapana laittaa omat sanansa Jumalan suuhun ja kutsua sitä totuudeksi. Vain siten, että Jumala puhuisi minulle suoraan, omassa sydämessäni, voisin olla varma, että sanoma on totuudenmukainen eikä täynnä ihmisten valheita."), keskustelukumppanini ignoorasi ne täysin ja jatkoi vain mantransa suoltamista ("elämällä profeettojen ohjeiden mukaisesti lässytilässyn rukoileminen antaa minulle voimaa blaadeblablaa..."), ilmeisesti uskoen, että jos hän toistaa sen tarpeeksi monta kertaa, minä annan periksi ja myönnän hänen olevan oikeassa vain saadakseni hänet olemaan hiljaa.

Ymmärrän, että joihinkin uskontoihin kuuluu käännytyskäsky. Ja ymmärrän, että periaatteessa käännyttäjät haluavat hyvää. He haluavat pelastaa sieluni. He eivät ymmärrä olevansa itsekin aivopestyjä oman kultinjohtajansa toimesta. Synnin käsite on oleellinen osa tätä aivopesua. Kuka hyvänsä tämän lafkan lankoja piteleekin, saa varmasti jonkinlaisia powerkiksejä siitä, että saa ihmiset uskomaan, että he ovat tehneet pahaa, vaikka eivät ole satuttaneet ketään.

Ja se olikin se kohta, joss päästiin siihen, että tyttö sanoi asioita, jotka satuttivat minua. Kun alettiin puhua synnistä.

Tyhmä minä, mitäs päästin suojakuoreni alas ventovieraan edessä. Mutta hänen ystävällisyytensä johti minua harhaan. En osannut aavistaa hänen pahoja taka-ajatuksiaan. Että hän kutsuisi minua sairaaksi, maailmaamme sairaalaksi, jossa meidän on parannuttava synnistä.

Minä olen monella tapaa sairas. Minulla on migreeniä ja kuriton vatsa. Mutta minun "syntini" eivät tee minua sairaaksi. Olen täysin normaali, terve ihminen, mitä sielunelämääni ja etiikkaani tulee. Niin leuhkalta kuin se kuulostaakin omasta suusta sanottuna, minä uskon olevani hyvä ihminen. Enkä arvosta sitä, että joku kysymättä tulee ja sanoo, että olen pahuutta täynnä. No, kristityn logiikkaa. Vaikka olisin hyvä, en tule koskaan olemaan kyllin hyvä. Annan rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta en myy kaikkea omaisuuttani ja lahjoita sitä köyhille, joten... kamelit ja neulansilmät ja silleen.

Kuten sanottua, ymmärrän, että käännytys kuuluu joihinkin uskontoihin. Mutta en siedä, että sitä tehdään tuollaisella salakavalalla taktiikalla. Jos tyttö olisi suoraan sanonut, että hei, haluatko puhua uskonnosta, olisin voinut sulkea hänet pois, enkä olisi tullut satutetuksi.
Monday, June 15th, 2015
1:14 am
Get to work before the painkillers wear off...
Kesä on vihdoinkin koittanut. Norjanangervojen kukinta on ohi, pihlajat ja syreenit jatkavat vielä. Kieloja välttelen, sillä ne tuoksuvat voimakkaasti. Avoimesta ikkunasta kuuluu tervapääskyjen viheltely. Herneet ovat itäneet parvekkeella.

Olen sairas. Migreeni on kroonistunut. Ei siten, että minulla olisi keskeytymätön, päiviä kestävä kohtaus, vaan siten, että minulla on useita kohtauksia päivittäin. Keväällä pistin tämän auringon piikkiin, ja näin kesällä ukkosen ja korkeapaineen piikkiin, mutta viime aikoina en ole voinut kuin todeta, että nämä kohtaukset eivät enää synny samalla kaavalla kuin tavallisesti. Herään yleensä aamulla kohtaukseen, seuraava kehittyy keskipäiväksi ja illalla, kun koetan mennä nukkumaan, havahdun pian uuteen kohtaukseen.

Tämä ei voi jatkua. Jatkuva kipu estää minua saamasta mitään aikaiseksi, koska olen toimintakykyinen vain lääkkeiden vaikutuksenalaisena. Kipuisena en halua tehdä yhtään mitään, haluan vain maata ja odottaa, että kipu lähtee pois. Tämän johdosta vietän vapaa-aikani lähinnä nukkuen, tänään oli vapaapäivä ja nukuin neljätoista tuntia. Onneksi Maxalt toimii, mutta en halua syödä kolmiolääkkeitä päivittäin. Se on kuin olisin kokoajan lievässä humalassa. Joten aina välillä yritän sinnitellä ilman lääkkeitä, mutta silloin kipu turruttaa minut toimintakyvyttömäksi.

Olen varannut ajan lääkärille. Aion keskustella estolääkityksen uudesta kokeilemisesta ja siitä, pitäisikö minun tutkituttaa pääni neurologilla. Toivon, että tämä uusi käänne migreenini kaavassa ei ole pysyvä, vaan pääsen takaisin normaaliin sykliin, eli ei-kroonisiin kohtauksiin, joiden laukaisijat ovat tiedossa ja siten välteltävissä.
Wednesday, May 13th, 2015
10:35 pm
väliaikatietoja
51,1 kg (yli viidenkympin, kaikki siis hyvin), 1 työpaikka (mutta lomalla), 0 tyttöystävää (menossa yhdeksäs sinkkuvuosi), 0 veriannosta (ihmisverta siis, vappuna nimittäin sain makoisaa kaninverta)

Jokainen päivä alkaa hieman toiveikkaammin. Joka päivä aurinko nousee hieman korkeammalle, nurmikko vihertää hieman elinvoimaisemmin, puiden silmut avautuvat aavistuksen suuremmiksi. Pian vihaamani vuodenaika on ohitse, allergia, silmäsärky ja migreenikohtaukset vähenevät, kun kasvisto sitoo hiekoituspölyn maahan, ja puut levittävät verhonsa suojellakseen silmiäni taivaalliselta viholliseltani. Toisinaan minua surettaa, etten voi iloita auringosta samaan tapaan kuin kevätihmiset. Aurinko nyt kuitenkin on se energianlähde, jota ilman mikään elämä ei tällä planeetalla olisi mahdollista, joten ymmärrän sen jumaloimisen täysin. Minut nyt vain silmieni puolesta on suunniteltu nokturnaaliseksi eläimeksi. Nyt, kun olen lomalla, olenkin nukkunut päivisin ja valvonut öisin, ellei ole tarvinnut kaupassa käydä. Sääli vain etten uskalla ulkoilla yöllä, sillä minua pelottaa liikkua yksin aikana, jolloin kaikki muut nukkuvat.

Kirjastossa käydessäni tarkastin "vie mennessäs, tuo tullessas"-kärryn, johon asiakkaat saavat tuoda poislahjoitettavaksi kirjoja, joita eivät enää halua/eivät saa myydyksi. Yleensä, jos löydän sieltä vampyyrikirjan, vien sen mennessäni täysin riippumatta siitä, onko kirja hyvä vai ei. Ihan vain kokoelmaan. Mutta nyt kävi ensi kerran niin, että en voinut näin tehdä. Siellä nimittäin oli jokin Meyerin opus. Minusta tuntui pahalta jättää se ottamatta, koska ilmainen vampyyritarina, mutta... ei, minä en voi ottaa Meyeriä hyllyyn edes koristeeksi. Pahoitteluni kaikille kirjailijan faneille, mutta ikävä kyllä tällä naisella on niin huono maine, että en tahdo tulla tunnetuksi hänen lukijanaan (minä olen kyllä lukenut yhden hänen kirjoistaan, mutta en pitänyt siitä. Paitsi siitä kohdasta, missä pelattiin eeppistä vampyyripesistä - that was unintentionally hilarious). Mukaan tarttui kyllä Radclyffe Hallin Yksinäisyyden Kaivo, mutta senkin poimiessa mietin, että olisiko parempi jättää ottamatta. Huhu nimittäin kertoo, että se on ihan helvetin masentavaa luettavaa (no, mitä nimen perusteella voi odottaakaan). No, joku päivä, kun olen sillä tuulella, että pystyn lukemaan tällaisen ei-hyvänmielenkirjan, niin kokeilen lukea sen, because early lesbian litterature.

Koska minua ujostutti pyytää jotakuta autollista ystävääni käymään kanssani puutarhakaupassa, lähdin bussilla Prisman kesäpihalle sillä asenteella, että minä laitan sen multasäkin tähän Ikea-kassiin ja kannan sen itse himaan, kyllähän minä silloin kesällä 2010 nostelin näitä multasäkkejä päivittäin, niin että jaksan kyllä. Surprise, Chastel, etpäs jaksakaan! Kaiken lisäksi unohdin, että bussilinjat ovat muuttuneet ja raahasin muulina taakkani metsän läpi ja ylös portaita pysäkille, josta ennen kulkivat 23 ja 30. Olin kokonaan unohtanut, että ne ovat nyt 3 ja 4, ja kolmonen kulkee ihan siitä Prisman vierestä. No, pääsin minä nelosella Hervantaan, mutta tyhmänä jäin pois Opiskelijankadulla, koska en muistanut, että nelonen ei jää 23:n päätepysäkille, vaan olisi vienyt minut huomattavasti lähemmäs kotia. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, tai ainakin selkä, hartiat ja jalat.

Kylvin paljon hernettä. Olin saanut Jonnalta ja Eevalta parvekelaatikoita (he eivät enää tarvitse niitä, koska heillä on piha) ja herneensiemeniä. Toivottavasti ne lähtevät kasvamaan, raaka herneenpalko on lempivihannekseni mutta maksaa kaupassa vähän liikaa. Viime kesänä sain viljelmistäni noin viisi palkoa, luulen, että kylvin ne liian myöhään. Ostin myös semmoisia automattikastelijoita, jotka pitävät kukkaruukut kosteina, jos olen poissa kotoa. Nyt, kun minulla ei enää ole kämppistä, joka kastelisi parvekekukat ollessani matkoilla, täytyy toivoa, että nämä vempeleet tepsivät. Pitäisi myös askarrella köynnöstukia. Mutta odotan ensin, että herneet alkaisivat itää. Tänä vuonna en taida yrittää päivänsinen kasvattamista. Olen sen suhteen jo aika myöhässä, eikä parvekkeella ole enää paljoa tilaa. Mutta jonkin kesäkukka-amppelin voisin hankkia.

On ollut mukava päästä takaisin miekkakouluun. Uudella opettajalla on toisinaan hyvin eriäviä näkemyksiä, mikä tuottaa haastetta, koska minun on purettava alta pois omia, vanhoja tottumuksiani, mikä ei käy kovin helposti. Etenkin etupainoisen asennon jatkuva korjaaminen takapainoiseksi on hankalaa. Mutta miekka tuntuu käsissä hyvältä, ja kun saan liikkeet toimimaan niin kuin sen kuuluisikin, tunnen samaa sisäistä riemuntunnetta, jota herättää myös tanssiminen. Se on koreografia, jonka olen oppinut ja onnistunut suorittamaan oikealla tavalla. En osaa selittää, miksi liikkeen järjestelmällinen oppiminen tuottaa minulle iloa. Jollain alitajuisella tasolla tarkka struktuuri tuo minulle suunnatonta mielenrauhaa.

Pitäisi aloittaa jousitreeni. Ostin ison kasan nuolia. Olin hyvin hämmästynyt koeampuessani niitä, koska ne lensivät suoraan ja kutakuinkin kohteeseensa, vaikka olen viimeksi ampunut jousella viime vuoden Sotahuudossa. Ehkä jousiammunta on kuin polkupyörälläajo, kerran opittua ei niin helposti vain unohda. Tai sitten se johtui lainajousesta, joka oli parempi kuin omani. Kummin vain, pieni treeni olisi hyvästä, ja koska Sotahuuto on tänä vuonna aika myöhäiskesällä, minulla on paljon aikaa harjoitella. Juoksutreenit olisi myös syytä aloittaa.
Friday, March 20th, 2015
1:52 am
"Näin tällaista unta..."
Olin unessani pieni lapsi, merimatkalla jonnekin vanhanaikaisen purjelaivan kyydissä. Seuraa minulle piti yksi toinen lapsi (joka oli tyhmä kuin saapas), viktoriaaniseen mekkoon pukeutunut hieno lady, jolla oli hatussaan strutsinsulkia, täytettyjä kolibreja ja muuta kitschiä, ja sitten vielä vanha, parrakas, kaljamahainen ukko, jolla oli kapteeninhattu, mutta se ei tasan tarkkaan ollut aluksen kapteeni. Nämä ihmiset liikkuivat seurassani, mutta en usko, että olisimme olleet perhettä.

Matkan varrella käy ilmi, että laiva ei ole menossa odottamaamme satamaan, koska se on muuttunut aavelaivaksi. En tiedä, olivatko kummitukset laivalla jo alunpitäen ja tappoivatko ne kaikki muut matkustajat, vai kuolivatko muut matkustajat yllättäen ja muuttuivat kummituksiksi. Osa aaveista oli lähinnä kiusaajankaltaisia, mutta jotkut olivat vaarallisia. Yritimme yhdessä suunnitella, kuinka selvitä tilanteesta. Tulimme siihen lopputulokseen, että ennen pitkää laivan olisi pakko ajelehtia lähelle maata, ja silloin hyppäisimme kyydistä ja uisimme maihin.

Odottaessamme tilaisuutta meillä oli myös tapaus Artefakti. Meillä oli jokin Tärkeä Esine, joka pitäisi piilottaa kummituksilta, ja tehdä se niin, etteivät ne huomaisi, että yritimme jemmata artefaktin, koska oli odotettavissa, että jos ne saisivat tietää, niin ne suuttuisivat ja tappaisivat meidät kaikki. Tämä tehtävä annettiin sille toiselle lapselle, ja koska se oli tyhmä kuin saapas, se päätti piilottaa esineen toiseen niistä kahdesta huoneesta, joissa kaikkein pelottavin ja vaarallisin aave toisinaan ilmestyi näkyviin. Olin pakahtua hermostuksesta, kun näin kersan jemmaavan esinettä lattialautojen alle, ja kulman takaa näkyi jo voimakas violetti valo, joka tiesi aaveen lähestymistä. Tällä aaveella oli päänsä tilalla violettia valoa syytävä aukko, joka oli reikä tyhjyyteen. You know, to the Outside with a capital O, to That Which Is Not, the unreality beneath ours, that bleeds through the cracks of our waking world, threatening to consume it with nothingness and so on and so forth.

Kuin ihmeen kaupalla, onnistuimme piiloutumaan aaveiden raivolta. Mutta näytti toivottomalta päästä maihin, sillä aaveet kuljettivat laivan Huippuvuorille. Emme me täällä voi hypätä laivasta, tuolla ei ole kuin jäätä ja lunta ja kuolisimme kylmään. Kaiken huipuksi laiva ajautui karikoihin ja alkoi hajota kappaleiksi. Tarrasin johonkin kelluvaan puunpalaan, mutta en löytänyt matkatovereitani. Hämmästyksekseni se kaikkein pelottavin aave nosti heidät vedestä yksi kerrallaan lautalleni.

Ajauduimme maihin jossain Pohjois-Norjassa, aivan jonkin pienen kylän kupeeseen. Rantahietikolle ajautui myös tuo Tärkeä Esine. Huomasimme, että olimme jonkinlaisella astraalilangalla sidottuja artefaktiin, emmekä koskaan voisi mennä liian kauaksi siitä. Tästä teimme sen johtopäätöksen, että olimme kuolleet ja muuttuneet aaveiksi. Mutta emme olleet tästä kovinkaan harmissamme. Tässä kylässä kun ei ollut yhtään sellaisia ilkeitä aaveita kuin laivalla. Ja kylä oli oikein sievä ja kodikas vanhanaikaisine puutaloineen ja kaikkineen. Artefakti vietiin paikalliseen museoon, josta tuli uusi kotimme. Lähdimme yöllä kummittelemaan lähikahvilaan. Toverini arvostelivat minua, kun pinosin lautaselleni useita marenkileivoksia. Puolustauduin, että nyt kun olen kuollut, saan syödä niin paljon sokeria kuin haluan.
Sunday, January 4th, 2015
6:33 pm
Tampereen toimipiste ei voinut jatkaa sopimustani, mutta minulle ehdotettiin, tekisinkö kolme kuukautta töitä Lahdessa, minkä jälkeen voitaisiin katsoa Tampereen työtilannetta uudestaan. Suostuin ehdotukseen, ja asun nyt siis koko talven vanhempieni luona. Onneksi minulla on suht. ystävälliset välit vanhempiini, niin tämä onnistuu.

On tässä järjestelyssä puolensa ja puolensa. Enää ei tarvitse pelätä myöhästyvänsä viimeisestä bussista, koska työpaikka on kävelymatkan päässä. Mutta aamusuihku pitää suorittaa jääkylmässä kellarissa ja ilman taikavesihanaa, josta tulee loputtomasti lämmintä vettä. Toisaalta on sauna. Toisaalta on oltava kolme kuukautta juomatta verta, koska en tahdo paljastaa vanhemmilleni tätä ominaisuuttani (kyllä he periaatteessa tietävät, mutta äitini tahtoo olla kuin ei tietäisikään, ja isälleni olen aina valehdellut ja koska hän ei voi todistaa minun valehdelleen asiasta, hän ei ole enää pitänyt minulle enempiä "ihmiset eivät juo verta"-saarnoja. Haluan välttää nämä saarnat jatkossakin, joten ei verenjuontia.).

Pääasia, että en pudonnut takaisin työttömyyteen vaan sain jatkettua työsuhdetta. Toivon kovasti, että uudessa työpaikassa kaikki menee hyvin, jotta mahdollisuuteni saada myöhemmin jatkoa Tampereella ovat hyvät.

Uudenvuoden aatto oli viimeinen yöni Tampereella ennen väliaikaista muuttoa. Otin jääkaapista ja ruokakaapista kaikki ruuat ja juomat, jotka pilaantuisivat kolmessa kuukaudessa, rakensin huovista Solinan huoneen lattialle pesän, kytkin bluray-soittimen siskoltani perimääni televisioon ja katsoin Elisabethin, ahmien ruokavarojani.

Se oli sama esitys, jonka kävimme aiemmin kesällä katsomassa äitini kanssa. Olin jo ehtinyt unohtaa siitä paljon (ai, tässä kohtauksessa sillä olikin tuollainen puku...). Mutta paljon heräsi muistoja. Siinä, minkä me näimme, oli parempi sääripusukohtaus kuin tässä taltioinnissa; tässä Asumi Rio vain kevyesti moiskauttaa vähän Ranno Hanan säären suuntaan, mutta kun me olimme teatterissa, hän hitaasti käänsi huulensa ja viivytteli siinä, että nam, mikä jalka. Kesäiset muistot alkoivat muutenkin palailla mieleen. Lepakot liihottamassa Kioton katulamppujen alla, awa-odorin synnyttämä jumalaton meteli, Koenjin höyryisten katukeittiöiden tuoksut, Fuji-vuoren armoton myrsky, laulukaskaiden sirkutus. Äitini ilme, kun "juomavesi" maistuikin koskenkorvalta. Kipittäminen kiotolaisen linnan laulavilla lattialankuilla. Ja se, kun junan kuuluttaja sanoo, että seuraavaksi Takarazukan kylä, ja näen teatterirakennuksen junan ikkunasta.

Jotenkin minun on vieläkin vaikea uskoa, että se kaikki todella tapahtui, että minä sain kuin sainkin säästettyä tarpeeksi rahaa. Kun vuosien säästön aikana ehdin niin monta kertaa pudota takaisin lähtöruutuun jonkin äkillisen epäonnen viedessä minulta rahat, en ollut kovin toiveikas. Mutta minun täytyi yrittää. Ja olen iloinen, etten antanut periksi. 2013 ja 2014 osoittautuivat hyvin onnekkaiksi vuosiksi, sain töitä ja sain säästettyä rahaa. Ja sain vapaaksi kaksi viikkoa. Ja selvisin taistelusta teatterilipuista voitokkaana - sain kaksi lippua parhailta paikoilta. Olen ollut hyvin onnekas. Jos onneni nyt kääntyy, en enää sure sitä niin paljon, sillä olen jo nähnyt Elisabethin seitsemänneltä riviltä.
Sunday, December 14th, 2014
1:08 am
"Näytittekö persettä meille, herra?"
"Onko laki puolellamme, jos myönnän?"
"Ei!"
"Ei, herra. En näyttänyt persettä teille, herra. Näytinpähän muuten vain persettä, herra."

Eli jooh, olin tiistaina katsomassa Teatteriopiston jatkokurssin esittämää versiota Romeosta ja Juliasta. Ja se oli hyvä, pidin siitä oikein paljon. No, okei, myönnetään, että nautintoani esityksestä lisäsi huomattavasti se, että vain kahta hahmoa, Veronan prinssiä ja veli Lorenzoa, esitti mies (minkäs teet, kun kurssilla on enimmäkseen naisia).

Näytös oli hyvin vaatimaton, puolitoista tuntia ilman väliaikaa, salissa, joka oli pienempi kuin useimpien koulujen juhlasalit. Tila oli kuitenkin otettu näppärästi haltuun, penkit oli laitettu nurkkiin, päälava oli keskellä, mutta takaseinän syvennystä, ovia ja käytäviä käytettiin myös. Proppeja ei ollut juuri nimeksikään ja vaatetus oli hyvin pelkistetty, kaikilla oli joko valkoista tai mustaa. Ainoa isompi proppi oli painonnostopenkki, jonka ääreen hahmot menivät ähertämään ollessaan ahdistuneita, turhautuneita tai kiukkuisia, purkaakseen pahan olensa lihastreeniin. Pidin tästä karusta näyttämöstä ja hahmodesigneista, se todisti sen, että Shakespearen näytelmä ei tarvitse kulisseja ja koristeita voidakseen kertoa tarinansa ja esitellä hahmonsa niin, että ne voittavat katsojan sydämen.

Olin erityisen vaikuttunut näyttelijöiden kehonkäytöstä (tai miksi sitä kutsutaankaan). He eivät pelänneet koskettaa toisiaan, pääosia näyttelevät tytöt suutelivat oikeasti ja uskottavasti (vihdoinkin! suutelukohtaus, jolloin minun ei tarvitse joko katsoa muualle tai vääntää naamaani inhosta), ja kaikki tappelukohtaukset saivat sydämeni kiihtymään, kun näin, kuinka he tarrasivat toistensa hiuksiin ja paiskoivat toisiaan pitkin lattioita. Romeo, Mercutio ja Tybalt (ja kyllä, he lausuivat sen suomalaisittain Tyybalt, eivät englantilaisittain Tibolt) käyttivät kehonkieltä loistavasti, Julia ja Benvolio jäätyivät vähän herkemmin vain seisomaan paikoillaan kuin mallinuket sen sijaan, että olisivat ottaneet tilan haltuunsa ja pakottaneet yleisön katsomaan itseään. Ja herra Capulet oli kanssa todella loistava, joka kerta, kun hän esiintyi, ei ollut epäilystäkään, että hän oli kovin jätkä lavalla. Etenkin pidin siitä kohdasta, kun Tybbe oli aloittamaisillaan tappelun kuokkavierailevien Montaguiden kanssa, ja herra Capulet viskaa sen lattialle ja kumartuu katsomaan poikaa silmiin, että jumalauta minun bileissäni et haasta riitaa tai lätty lätisee! Pidin siitä, että Tybbe oli pieni rääpäle ja Mercutio pitkä jättiläinen. Kun Tybbe alkaa Montaguille, siinä on juuri sellaista pienen räkyttävän koiran pippurista temperamenttia isompia hurttia vastaan.

Parvekekohtauksen ajaksi koko huone pimennettiin täysin. Sitten alkoi soida U2:n Love is Blindness, ja Romeo ja Julia sytyttivät kumpikin taskulampun omalla puolellaan huonetta ja sihtasivat niillä toisen kasvoihin. Se loihti niin hyvin tunnelman siitä, että tässä vaihdetaan todellakin salaisia rakkaudenvaloja, että Romeo on ottanut suuren riskin hiippaillessaan tänne, eikä Julia melkein uskalla ottaa hänen kosintaansa vastaan, koska on huolissaan pojan puolesta.

Kaksintaistelu muistuttaa enemmän koulukiusausta, kun Merkku sieppaa Tybben nakkikoppiotteeseen ja kiskoo tämän ulos ovesta, huikaten Romeolle, että tulepas sinäkin tänne vessaan, nyt pestään Capuletin hampaat! Sitten kuuluu huutoa ja tappelun ääniä, yksinäinen vessapaperirulla vierii näyttämön puolelle, ja sitä seuraavat pian Tybbeä retuuttava Merkku, joka pitelee toisessa kädessään likaista vessaharjaa. Irti riistäydyttyään, raivostunut ja nöytyytyksestä itkuinen Tybbe sieppaa painonnostotelineestä rautatangon, kohottaa sen päänsä ylle ja kirkaisee, että mä oon valmis! Merkku jäätyy sekunniksi, vilkaisee rautatankoa, sitten vessaharjaa, pudottaa harjan ja lähtee lipettiin. Mutta Tybbe seuraa perässä ja tekee Merkusta selvää offscreenissä.

Tehtyään surmatyönsä, Tybbe pudottaa rautatangon ja istahtaa painonnostopenkille murtuneena. Pidän siitä, että tässä versiossa Tybalt ei ole lähtökohtaisesti julma ja verenhimoinen, vaan toteutti rikoksensa yhtä harkitsemattomasti kuin humalaiset puukkojunkkarit perjantai-iltaisin. Romeo pimahtaa yhtä lailla, kuten tarinaan kuuluu, ja hän ryntää Tybben kimppuun kuin pillastunut eläin, kaataa tämän alleen ja kuristaa miesparan painonnostotangolla. Good god, that's so brutal!

Tämän teoksen Verona on läpimätä ja raaka paikka olla ja elää. Jos arvostelinkin Juliaa siitä, että tämä seistä tönöttää sen sijaan, että käyttäisi kehoaan, myönnän, että kyyneleet nousivat silmiini kohtauksessa, jossa hänen vanhempansa ovat kertoneet hänelle, että aikovat naittaa hänet Parikselle. Julia saa ihan hirveät itkupotkuraivarit. Silloin herra Capulet ottaa "kiittämätöntä pikkulutkaa" hiuksista ja raahaa tämän ulos ovesta. Emme edes näe, mitä herra Capulet Julialle tekee, mutta kuulemme miehen julmat sanat ja Julian huudot, ja kun he palaavat näyttämölle ja herra Capulet viskaa tyttärensä lattialle, mihin tämä jää vapisemaan ja itkemään, minun kyyneleeni valuivat jo. Ihan helvetin kivulias kohtaus.

Voisin vaikka vannoa, että hautakammio-kohtaukseen on lisätty tekstiä, joka ei ole alunperin Shakespearelta lähtöisin. Romeo ihmettelee, kuinka Julia on säilyttänyt kauneutensa kuolemassakin ja pohtii, josko Kuolema itse olisi hänen vaimoonsa ihastunut ja aikoisi pitää tämän itsellään. Ja sitten on tuo Romeon itsemurhaviesti, jonka hän jättää jälkeensä. Sääli, etten muista, mitä siinä tarkkaan sanottiin. Jotain siihen suuntaan, että Suudelmalla sinetöidään Kuoleman lopullinen ja täysi omistus.

Jos minun ihan hakemalla hakien pitäisi sanoa jotakin negatiivista tästä näytelmästä, se oli Pariksen kuolema. Romeo puukottaa hänet offscreenissä, eikä meille tarjota mitään selitystä, miksi Romeo tämän murhatyön suoritti. No, totta puhuen, Pariksen murha tulee alkuperäisessäkin aika lailla nurkan takaa, eikä siinä oikein ole järkeä. Romeo, mitä helvettiä?

Se, mitä ei voi selittää alkuperäisteoksen vajavaisuudella, on lisätyt aloitusmonologit. Jokainen hahmo aloittaa ensimmäisen esiintymisensä suunnilleen, että hei, minä olen Tybalt, kuolen tämän näytelmän kolmannessa näytöksessä, ja sitten he lausuvat jonkin täysin randomin, mitenkään mihinkään liittyvän puheen siitä kuinka kerran yllättivät veljensä tumputtamasta ja katsomasta pornoa ja sen sellaista. Sillä on tahdottu tuoda tarinaa nykypäivään ja selkeämmin ahtaa se angstisten teinien hormonimyllerryksen pieksemään elämään. Which is fine, esim. Merkun ja Tybben koulukiusaamismainen kaksintaistelu on hyvin väkevä kohtaus ja mainiosti modernisoitu. Mutta nämä monologit eivät syvennä hahmoja, eivät lisää mitään hahmojen väliseen dynamiikkaan eivätkä kerro mitään siitä maailmasta, jossa he elävät. Ne ovat irrallisia, tyhjänpäiväisiä ja ihan hiton tekotaiteellisia. Mutta, kuten sanottua, tämä on ainoa kritiikin aihe koko näytelmässä. Se oli muuten kaikin tavoin loistava.
Wednesday, December 3rd, 2014
2:12 am
väliaikatietoja
53,7 kg (tulikin mieleen, että pitäisi käydä luovuttamassa verta, kun paino riittää ja viime kerrasta on aikaa), 1 työpaikka (mutta valmistaudun henkisesti ja rahallisesti työttömyyteen paluuseen), 0 tyttöystävää (mutta edelleen hyvillä mielin naimaluvan saamisesta), 0 veriannosta (mutta sain viiden pupun verran kaninverta, kun Jonna ja Eeva tekivät hieman syysteurastuksia)

Solina on muuttanut, ja hänen huoneensa kaikuu tyhjyyttään. Olen siivonnut ja järjestellyt tavaroitani vähän uudestaan, nyt, kun minulla on täysi valta koko asuntoon. En kuitenkaan tiedä, kuinka kauan asun täällä, joten en uskalla lähteä tekemään mitään kovin isoa sisustamista. Telkkarin kyllä raahasin Solinan huoneeseen, ja voisin ehkä hankkia sille alustapöydän. Ja DVD-soittimen. Ja pimennysverhot ikkunaan koska auringonvalo on yäk.

Olen raahannut allergiaystävällisen muovikuusen kellarista ja koristellut sen. Odotan joulutorin avajaisia, jotta voisin tarkistaa, onko saksalaisia kuusenkoristeita myyvällä kojulla mitään uutta tänä vuonna. Ja voidakseni ostaa hunajamanteleita (Chastel, saat niitä milloin vain tahdot Punnitse&Säästästä. Tiedän, mutta se ei ole sama kuin ostaa niitä torilta...). Joululahjojen ja perheenjäsenteni syntymäpäivälahjojen kanssa olen hieman myöhäisessä. Yritän olla stressaamatta asiasta. Sain ilokseni talvipäivänseisauksen vapaaksi, joten voin järjestää juhlat, jos ihmiset vain pääsevät tulemaan. Pidän toki mielessä, ettei tämä välttämättä onnistu.

Tanssikurssi on edennyt hieman vaihtelevalla menestyksellä, mutta yritän aina parhaani. Joskus joitakin partnerteita vaan on aika vaikea viedä. Ehkä jos hakeutuisin vietäväksi, voisin jättää kaiken huoletta tanssiparille, mutta parini ovat yleensä itse olleet mieluummin seuraajia, ja koska haluan oppia miehenkin askeleet, suostun aina viejäksi kun pyydetään. Myönnän, että toisinaan toivon, että saisin joskus vielä mahdollisuuden tanssia opettajien kanssa, koska he ovat (luonnollisesti) parhaat tanssijat koko porukasta.

Kuoron kanssa on vähän niin ja näin. Miekkakoulu on jäänyt ihan kokonaan, mikä harmittaa minua. Ensin satutin polveni ja minun oli lepuutettava sitä, ja sitten olen saanut iltavuoroja harjoituspäiville. Tiedän, että voisin toivoa päivävuoroja, mutta koetan säästää toiveet sellaisiin tapauksiin, joissa todella tarvitsen vapaata, ja haluan ottaa vastaan kaiken, mitä minulle tarjotaan. Sain erityistä kiitosta siitä, kuinka joustava olen työaikojeni suhteen, ja aion pitää yllä tätä mainetta.

Onnistuin onneksi löytämään päivän, jolloin pääsin tapaamaan Jonnaa ja Eevaa syysteurastusten merkeissä. Olin ollut kovin innoissani tästä mahdollisuudesta siitä asti, kun Jonna mainitsi, että kaneja olisi menossa kesän jälkeen paisteiksi. Halu juoda verta on tähän aikaan vuodesta voimakkaampi ja välillä sen kanssa on ollut vähän hankaluuksia ja unettomia öitä. Teki niin hyvää voida ahmia verta koko vatsan täydeltä. En liioittele, Jonna ja Eeva teurastivat tuona iltana neljä eläintä, ja ne olivat valtavia. Noin kanien mittapuulla, siis. Niillä oli myös hieno, hopeanharmaa turkki, ja opin kuinka nahka kuuluu asettaa taaraan kuivumaan ennen parkitsijalle lähettämistä.

Tuore veri on luksusta. Se on lämmintä ja rasvaista ja maistuu hyvältä. Toki myös hyytyy vikkelään, joten se on juotava oitis teuraspaikalla. Mikä nolotti, koska hörppiessäni verta soppalautaselta, there were gross noises. But it can't be helped. Verenjuonti on sottaista puuhaa, ja jälkikäteen saa kuurata naamansa tarkkaan, ettei verijälkiä jää leukaan tai nenään tai vastaavaa.

Lauantaina kävimme Ilonan ja Joonaksen kanssa Jonnan ja Eevan luona, juhlistamassa kansalaisaloitteesta äänestämistä. Silloinkin teurastettiin yksi kaniini, but this time it was different. Neljällä edelliselläkin oli joskus vaikeuksia verenlaskussa, jos ei osunut juuri sopivasti kaulalaskimoon, mutta tällä kanilla oli veri todella tiukassa. Vaikka sen kurkun sahasi kokonaan ammolleen, se lirutti kovin nihkeästi verta vatiin. Myöhemmin, kun riiputettu eläin avattiin, huomasimme sen olevan sisältä yhä yltä päältä veressä. Jostain syystä veri ei ollut suostunut valumaan pois verenlaskussa. No, vähänkin verta on parempi kuin ei lainkaan, joten aloin nopeasti juoda verta, jottei se ehtisi hyytyä. Mutta se oli jo hyytynyt, ja se, mikä siitä ei vielä ollut hyytynyt, oli hyvin paksua ja kovaa vauhtia muuttumassa kiinteäksi. No, kaavin leivänpalalla verikiisselin lautaselta. Huomasin myös, että se maistui erilaiselta. Tässä veressä oli erilainen aromi kuin edellisissä, voimakkaampi, väkevämpi maku.

Kanilla oli siis hyvin paksu veri. Ehkä kanitkin voivat kärsiä jonkinlaisesta verensakeutumisesta (kanikolesterolista?) ja suonitukoksista. Tällä yksilöllä sattui olemaan enemmän punasoluja ja verihiutaleita kuin lajitovereillaan. Ehkä asiaan saattoi vaikuttaa se, että kyse oli uroskanista. Ainakin ihmisillä miehillä on luonnostaan paksumpi, väkevämpi veri kuin naisilla, ehkä tämä pitää paikkaansa muillakin nisäkkäillä. Ainakin paksu veri selittänee, miksi verenlasku onnistui huonosti. Hyytyvä veri pyrki tukkimaan suonet, eikä veri päässyt vuotamaan. Näinhän verihiutaleiden ja hyytymiseen osallistuvien proteiinien kuuluukin toimia. Yleensä ne vain eivät ole kyllin tehokkaita blokkaamaan kaulahaavaa.

Verisolujen määrän vaikutuksen siihen, kuinka veri käyttäytyy ja miltä se maistuu, olen huomannut pakastetun naudanveren käytössäkin. Enemmän verisoluja sisältävä kerros on paksumpaa ja aiheuttaa helpommin hyytymiä. Sillä on myös parempi kirjoittaa, jos on niin lapsellinen, että leikkii verellä ja käyttää sitä musteena (kuten minä). Ohuempi veri pysyy pidempään nestemäisenä ja on aromiltaan miedompaa. Sitä on helpompi käsitellä, mutta musteeksi siitä ei ole. Kumpaa preferoi, on makuasia.
[ << Previous 20 ]
About LiveJournal.com