Below are the 20 most recent journal entries recorded in Chastel Grimrose's LiveJournal:

[ << Previous 20 ]

Tuesday, April 10th, 2012
2:15 pm	"Näin tällaista unta..." This painful heat in my hands as you pass by I want to touch you My desire to kiss you doesn't know it can't be fulfilled Unable to breathe I close my eyes and see you, my dear But it begins as a dark vision, the pain as I see you in my dream Here, I'll touch you gently even if the world ends tomorrow Our embrace will go on I want to die for you because you are my everything Kävin viime viikon maanantaina verenluovutuksessa. Jälkioireet eivät olleet yhtä pahoja kuin viime kerralla. Tosin hemoglobiini oli taas laskenut, hitto vie. Ilona on oikeassa, että minun pitäisi sallia itselleni pidempi luovutusväli, jotta elimistöni toipuisi paremmin raudanpuutteesta. Mutta luovutuksen houkutus on valtaisa, ja sitä on vaikea vastustaa, kun yhdeksänkymmenen päivän sakkoaika on kulunut umpeen. Tällä kertaa minua ei kuitenkaan pyörryttänyt. Mutta kotiin päästyäni minua heikotti. Se on normaalia, joten en kiinnittänyt huomiota asiaan. Tiistaina heikotti yhä, ja keskiviikkona kauppareissukin alkoi käydä voimille. Heikotus, jota tunsin ei ollutkaan verenluovutuksen jälkioireita. Olin tulossa sairaaksi. Tostaina kuumenuhaflunssa (ja kuukautiset) iski kaikilla voimillaan ja olen torstaista asti vain maannut vuoteessa horrosunessa, nousten välillä tekemään puuroa tai syömään rohtoja (mustaherukkaa ja valkosipulia, yäk). Olen nähnyt paljon unia sairasvuoteessani. Heräsin juuri unesta, jossa eräs tyttö halusi näyttää minulle paikan, jolla oli hänelle suurta merkitystä. Hän vei minut johonkin puistoon, jonka yhdessä kolkassa oli pieni metsätaipale, joka oli eristetty muusta puistosta tiheiden kuusten ansiosta. Kuusten toisella puolella oli pieni kappale avoimempaa metsää, haapoja ja leppiä ja koivuja. Huomautin, että kuuset varjostavat, mihin tyttö sanoi, että niin niiden pitääkin. Tajusin, että ovelaa, tämähän on kuin erillinen pikku huone. Sitten uneni skippasi ajassa eteenpäin, johonkin erityiseen päivään, jolloin kalenterin mukaan oli jokin suuri merkittävä juhlapäivä, jolloin ihmiset antavat lahjoja toisilleen. Olin päättänyt antaa tytölle verikivisormukseni, ja olin hyvin innoissani ja jännittynyt. Lähdin hänen erityiseen metsäpaikkaansa, mutta hän ei ollutkaan siellä. Puistossa oli pariskunta, kaksi vanhaa mummoa. Juttelin heidän kanssaan, ja sanoin, että tyttöni luultavasti kuolee pian. Naiset vain nauroivat iloisesti ja sanoivat, että he ovat 81- ja 88-vuotiaita, hekin varmasti kuolevat pian. Kysyin 81-vuotiaalta, eikö häntä pelota yksin jääminen, kun 88-vuotias luultavasti kuolee ensin. Ei, hän vastasi, yhä hymyillen. Minua hävetti murehtia jonkun kuolemaa sellaisen edessä, joka oli niin okei kuolemisen kanssa. Mutta vanhukset olivat niin iloisia ja ystävällisiä, että kutsuin heidän kotiini juhlimaan tätä erikoista juhlapäivää. Kotoani löysin myös tytön ja jonkun pojan. Tarjosin pullaa kaikille ja hävisin pukuhuoneeseen (jollainen minulla näemmä yllättäen oli) valitsemaan pukua, jossa tarjoaisin sormusta tytölle. Ensin puin ylleni punaisia housuja ja pitkähelmaista, punaista samettitakkia, jotka oli selvästi tehty kihlakankaista, jotka aikoinani olin ostanut hääpukuani varten (minä ja Maria suunnittelimme joskus epävirallista hääjuhlaa, ja ostin kankaat ennen kuin tiesin erosta). Pukukokonaisuus vain ei näyttänyt hyvältä, housut eivät istuneet, eikä takissa ollut nappeja. Päätin ottaa valkoisen tanssipukuni, sen valkoisesta satiinista, helmiäiskankaasta ja kultanauhoista tehdyn puvun, jonka teetin tanssiaislarppia varten. Pelkäsin, etten enää mahtuisi siihen, mutta onnnistuin ahtamaan itseni pukuun, vaikka kyljistä tekikin vähän tiukkaa. Palatessani pukuhuoneesta säikähdin, kun nähdessäni tytön hän oli kalju ja hänen silmämeikkinsä oli hyvin voimakas ja musta, nopealla silmäyksellä hänen päänsä näytti paljaalta kallolta. Hieman loukkaantuneena tyttö sanoi minulle, että mitäs huudat, kyllähän sinä tiesit, että minulla on syöpä ja hiukset pelkkä peruukki. Minua hävetti kamalasti, ja sanoin, että en vain ollut tunnistaa häntä ilman peruukkia, kun minulla on niin kamalan huono kasvomuisti. Poika kietoi kätensä tytön ympärille ja ehdotti seksiä. Sanoin, että ette ainakaan täällä. Pojalle sanoin, että hänellä on oma asunto, jossa saavat tehdä mitä huvittaa, mutta minun talossani ei harrasta seksiä kukaan muu kuin minä. Sitten tyttö kääntyy minun puoleeni ja ehdottaa, että voidaanko me sitten harrastaa seksiä. Olen kamalan otettu ja unohdan koko sormuksen, sillä tämä vahvistaa, että tunteeni eivät ole yksipuolisia, vaan tyttö haluaa minua itsekin. Vastaan, että joo tietenkin, kunhan kaikki vieraat ovat lähteneet. Poika sanoi siihen, että ei häntä haittaa, vaikka harrastaisimme seksiä hänen nähtensä. Sanoin, että minua kyllä haittaa, jos joku kyylää vierestä, joten hus siitä kotiisi. Poika kohautti olkiaan, että ok, ja lähti pois. Olin hyvin helpottunut tajutessani, että vaikka tyttö ja poika rakastavat toisiaan, minun ei tarvitse olla rakastunut poikaan, minun ei tarvitse edes pitää hänestä, sillä tytön ja pojan välinen suhde ei kuulu minulle eikä tytön ja minun välinen suhde kuulu pojalle. Söin hermostuneena pullaa odotellessani, että vanhukset lähtisivät, ja olin huolissani, että tyttö muuttaisi mieltään, ikävystyisi ja lähtisi kotiin. Lopulta pariskunta lähti, ja istuin vuoteelle tytön kanssa. Olin kamalan hermostunut, ja vaihdoin englanninkieleen puhuessani tytölle (tämä on jotain, mitä tein Marian kanssa seurustellessani, jos minua ujostutti sanoa jotain suomeksi, uskalsin sanoa sen vieraalla kielellä). Änkytin, että I haven't really done this before, just once and even that was a failure, and I don't know what to do, please tell me if there's something you'd like me to do ja niin edelleen. Ja tyttö hymyili, ja halasi minua sanoi, että ei mitään hätää, hänellä ei ole mitään odotuksia tai vaatimuksia. Silloin heräsin, kun käsivarttani kihelmöi, sillä olin nukkunut sen päällä niin, ettei veri kunnolla päässyt virtaamaan. Lisäksi ohimollani sykki keskipäivänmigreeni (se kivuliaampi migreenivarianteistani) ja koko ruumiini oli migreenistä ja kuumeesta ja kuukautiskivuista pahoinvoiva. Minun pitäisi nousta, aivan käden ulottuvilla olisi lipastoni lääkelokero. Sieltä nopeasti migreenilääkettä ja buranaa. Mutta en voinut nousta, sillä minua itketti. Ei siksi, että mahdollisuuteni kuvitteelliseen seksiin oli menetetty (vaikka kyllä se vituttaa, tämä kun ei ole ensimmäinen kerta, kun eroottiset uneni on jotenkin pilattu), vaan koska se ihana tyttö olikin vain unta. Hänen hymynsä tuntui niin aidolta, hänen äänestään kuulsi aito, vilpitön kiintymys, sellainen, jota en ole kuullut sitten syksyn 2006. Joku rakasti minua, todella, oikeasti rakasti minua. Niin ruumistani kuin mieltäni. Ei vain havitellut itsekkäästi ruumistani kuin juopunut utelias hetero naistenbileissä, ei vain kliinisesti rakastanut sydäntäni kuten platonisesti rakastavat ystävät. Hän halusi minut kokonaan, kaikkineni. Kumpi on pahempi, painajainen, joka piinaa yöunta, mutta josta herää ja tajuaa, ettei se ollutkaan totta, vai kaunis uni, josta on katkeraa herätä todellisuuteen, jossa unelman voi tavoittaa vain kuumehoureisissa harhoissa? Shine bright morning light Now in the air the spring is coming Sweet blowing wind Singing down the hills and valleys Keep your eyes on me Now we're on the edge of hell Dear my love, sweet morning light Wait for me, you've gone much farther, too far (1 Comment |Comment on this)
Thursday, March 15th, 2012
4:42 pm	Auringonpaistetta ja pajunkissoja Sulavesiä ja migreenilääkkeitä Olen huonomuistinen ja unohdan helposti aivan kaiken ennalta sovitun. Siksi on tärkeää, että minulla on seinäkalenteri, johon merkkaan kaiken, ja joka on tietokonepöydän yllä aivan läppärin vieressä, joten minun on joka päivä pakko vilkaista sitä nostaessani tietokoneen vuoteeseen (olen laiska, nörttään makuultaan). Teen useimmiten kalenterini itse, tulostaen kirjastossa kuvitukseksi jotakin netistä löytämääni materiaalia, useimmiten lyhyitä sarjakuvia tai söpöjä animetyttöjä. Mikäli kuvissa on sesonkiteemaa, koetan sovittaa ne sopivaan vuodenaikaan. Auringonkukkatyttö on heinäkuun kalenterikuva, syyskuussa on lehtikasassa pussaileva pariskunta ja niin edelleen. Tämän vuoden kalenteriin valitsin maaliskuun kalenteritytöksi Touhou Projectin jääkeiju Cirnon. Hahmon teemakappale on nimeltään "Beloved tomboyish daughter", ja se on kuvaava. Cirno on uhkarohkea, pojankloppimaisen röyhkeä ja tavattoman luottavainen omista voimistaan. Valitsemani piirros on kuitenkin hyvin epätavallinen kuva itseluottamusta uhkuvasta jääkeijusta. Useimmiten fanit kuvaavat Cirnon poseeraamassa omahyväinen virne naamallaan, mutta minun kuvassani hän pitelee käsissään kukkaseppeltä, katsoen olkansa yli kasvoillaan hyvin haikea ilme, kuin sekoitus surua ja kaipuuta. Se sopii täydellisesti pukemaan sanoiksi minun tunteeni maaliskuusta. Talvenhenkien ja jääkeijujen aikakausi vaihtuu kevään tieltä. Luonnon kiertokulku ei anna lisäaikaa, minun on hyvästeltävä rakastamani vuodenaika. Ja valmistauduttava siihen, joka koettelee psyykkisiä voimavarojani kaikkein eniten. Sulavesien aika, kevään rumin aika, migreenikausi. Migreeninestolääkitys on toki jo täysillä tehoilla, joten auringonvalo ei enää suorasukaisesti murhaa minua. But it's not like I'm married to it. I prefer to keep a distant relationship with sunlight. Kumisaappaat joutuvat vuototestiin sulavesien täyttäessä kadut. Torjun auringon heijastusta peililaseilla, jotka hikoilen jatkuvasti huuruun. Tuoksuton, allergiaystävällinen pakkasilma on väistynyt löyhkäävän kevätilman tieltä. Roskiskatoksen biojäteastia lemuaa jälleen, puistossa haisee puolen vuoden koiranpaska, kaduilla puolen vuoden hiekoituspöly ja tupakantumpit. Enkä edes halua tietää, mitä on se aine, joka värjää erään lumikasan sulavedet kirkkaan oranssiksi. Lumikinokset eivät enää ole neitseellisen valkeita, vaan likaisia ja täynnä kaupungin saastaa. Tämä on se vuodenaika, kun kadehdin maalla asuvia, ainakin metsässä kevät on asteen verran kauniimpi. Hate the sun, hate the water, hate the day. Hate the day, hate the water, hate the sun. Hate the sun, hate the water, hate the day, hate these stupid, sweaty sunglasses. Surprising no one, I've got the spring blues. Kevään piristys on pääsiäinen. Lapsenmieleni rakastaa hempeitä, pastellinsävyisiä pääsiäiskoristeita, suklaamunia, pörröisiä pupuja ja somia tipuja. Mitä, ai pääsiäinen on uskonnollinen juhla? No niin on joulukin, mutta voin silti ihailla joulukuusenkoristeita. Varaan joka vuosi namuja siltä varalta, että palmusunnuntaina tulisi pääsiäisnoitia. Todennäköisyys virpojien vierailuun on vähäinen, sillä talon alaovi on lukossa, joten vierailulle pääsevät vain oman talon lapset, ja niistäkin aika moni on maahanmuuttajataustaisia, joten virpomisperinne lienee heille vieras. Mutta joka vuosi minä toivon, että minua onnistaisi. En tavallisesti välitä lapsista, mutta jokin virpomisperinteessä viehättää minua kovin. Ja vitsat pajunkissoineen, höyhenineen ja silkkipaperirusetteineen ovat todella söpöjä, mutta ne ovat vähän niinkuin ystävänpäivän sydänsuklaat, että ne kuuluu saada lahjaksi, ei ostaa/tehdä itse. Voisin silti kerätä hieman pajunkissoja vaasiin kevätmasennuslääkkeeksi. Olen itse käynyt virpomassa vain kerran. Se oli Helsingissä, joten minun on täytynyt olla neljävuotias. Siskoni ja muutama muu tyttö sitoivat huivit päähän ja meikkasivat itselleen punaiset posket ja pisamat. Minä en halunnut meikkiä naamaani, joten sanoin olevani noidan kissa (en taaperona välittänyt pellepuvuista, naamiaisiinkin menin vain valkoisissa sukkahousuissa ja paidassa ja sanoin olevani valkoinen hevonen). Siskoni yritti rohmuta osuuteni nameista sanomalla, että kissat eivät syö karkkia. Mutta en ollut ihan niin tyhmä. I wasn't born yesterday. I was born last thursday. No, wait, I was born four years ago. On thursday. Anyway, asuimme kerrostalossa, ja virvoimme vain oman rapun asukkaita, keräten karkit kahvipannuun (koska noidilla kuuluu olla paitsi kissa ja luuta, myös kahvipannu. For whatever reason.). Lahteen muutettuamme siskoni oli jo liian vanha, enkä itse yksin uskaltanut. Mutta muistan lämmöllä tuota ainoaa virpomisreissuani Helsingissä. Se on varhaisimpia muistojani, sillä en muista kovin tarkasti mitään alle neljännen ikävuoteni. Mahtaako virpomisperinne vielä elää? Äitini sanoo, että heillä kävi joitakin vuosia sitten vielä virpojia, tosin he asuvatkin omakotilähiössä, missä on paljon lapsia. Ja Annika kertoi, että Opiskelijankadulla kävi kerran. Minä en ollut silloin paikalla, mutta vihdan olimme saaneet. (1 Comment |Comment on this)
Monday, February 27th, 2012
12:08 am	Väliaikatietoja 52 kg (toivon mukaan niillä main, ei edelleenkään omaa vaakaa), 0 kutsua työhaastatteluun (siis sellaiseen työhön, jota oikeasti haluaisin tehdä, perhanan värväysfirmat), 0 veriannosta (mutta viime kerrasta ei vielä kuukauttakaan, joten ei paha). Inhoan työnhakua vuokratyö- ja värväysfirmojen kautta. Kun haet suoraan töihin paikkaan X, riittää, kun lähetät tiiviin ja asiallisen avoimen hakemuksen ja kopion CV:stä. Värväysfirmat sen sijaan pakottavat sinut kirjautumaan sivuilleen ja täyttämään sivukaupalla ärsyttäviä hakemuksia, joissa udellaan kaikki juurta jaksain ja jos ei aivan epäasiallisuuksia niin vähintään sellaista turhanpäiväistä, jolla ei ole mitään tekemistä haettavan työn kanssa tai jonka voisi saamarin paljon helpommin vain lukea tiivisteenä avoimesta hakemuksesta. Viikon parin päästä sitten tarjotaan töitä, jotka eivät täytä vaatimuksiani. Minä olin kiinnostunut siitä puutarhatyöstä, jota mainostitte, eli Ei, en tule tekemään kymmentä tuntia viikossa kassasijaisuuksia, mitä osaa kohdasta "vähintään 25 h/viikko" ette ymmärrä? Ja lopettakaa jo herrajumala se puhelinmyynnin tyrkytys, hermo menee, kun Työkkärissäkin sitä ehdottelevat. Olen kokeillut alaa, ennemmin vedän ranteet auki ja naaman sirkkeliin kuin annan kokemuksen toistua. Huoh. Ruukkukasvit alkavat pikkuhiljaa virkistyä, kun valon määrä lisääntyy. Orkideat tosin kuihduttivat kukkansa, mutta ne olivatkin kukkineet väsymättä joulukuusta asti. Muistan, kun kukkakaupassa työskennellessäni joku mummo kutsui rönsyliljaa syrjähypyksi. Se on osuva nimi. Oman rönsyliljani olen saanut Annikalta ja olen jo kerran aiemmin löytänyt juurtuneen rönsyn bonsai-fiikuksen ruukusta. Vaihdoin mullat ja kitkin rönsyliljan paksut juuret pois. Mutta nyt siellä on uusi avioton lapsi. En tiedä, pitäisikö vaihtaa ruukkujen sijaintia, jos vaikka kultaköynnös ei olisikaan yhtä himoittava naapuri kuin bonsai-fiikus, vai tyytyä siihen, että rönsyliljan nyt vain on päästävä tekemään syrjähyppyjä fiikusruukkuun. Olen aloittanut saattohoidon (=lopettanut kastelun) huonesaarnille, en usko, että siitä enää on kasviksi, kuihtunut kokonaan. Periaatteessa voisi leikata ja katsoa virkoaisiko se ja tekisi uusia haaroja, mutta mihin se edes mahtuisi? Syy siihen, että kattoon asti yltävä kasvikaunokainen menehtyi oli se, että ikkunalla ei enää ollut tilaa, joten minun oli laitettava se vähävaloiseen nurkkaan. Aina välillä toivon, että joku vähemmän viehättävistä ruukkukasveistani menehtyisi luonnollisesti, jotta saisin tilaa hankkia uusia, mutta säälistä kotiin raahaamani perhoskämmekän- ja saintpaulianraadot kitkuttavat kuin parhaatkin tervaskannot. Fyysiset voimavarani heikkenevät päivä päivältä. En tajua, mikä ruumistani vaivaa, paitsi Metoprolinin sivuoireet tietenkin. Siltä varalta, että olen yliharjoittanut lihaksia, kokeilin lepuuttaa niitä viikon. Ei auttanut yhtään. Jumppaan kohtuullisesti, mutta lihakset marisevat ja pienikin ruumiillinen ponnistus tekee kipeää. What is it?! What is it, precious?! Nukun hyvin ja syön terveellisesti (no, ainakin omasta mielestäni) ja olen juonut salvia-rosmariini-veripeippiteetä, jopa syönyt D-vitamiinilisiä, kun kerran kaikki siitä vouhottavat. Apparently it's not enough. It's never enough! What do you want from me, blood?! Ehkä lihakset ovat niin pysyvästi jumissa, että pitäisi mennä ammattihierojalle. No, I should definitely drink more blood. Jos ei kipu verellä lähde, niin ainakin lääke maistuu vaihteeksi hyvältä ja tulen paremmalle tuulelle. Jooh. Huomenna sahaan pakasteverta (sikäli kun äkkiavuton lihaksistoni moiseen raavaaseen työhön kykenee). (Comment on this)
Sunday, February 26th, 2012
1:08 am	Ostin pitkästä aikaa naudanverta, kun tuli ostettua pakasteita noin muutenkin. Kassaneiti huomautti, että aiot sitten tehdä lettuja. Häh? Miten letut tähän mitenkään liittyvät, en edes ostanut lettujauhoja, käymmekö kahta eri keskustelua? Sitten hehkulamppu syttyy päässäni (mutta ei pala kauan) ja valehtelen, että "...jjjoooo... lettuja..." Olen huono valehtelija, ja kassaneiti jatkaa keskustelua "...tai sitten jotain muuta?" Olen liian kohtelias kieltäytyäkseni vastaamasta (vaikka eihän se kenenkään myyjän asia ole, mitä minä ostoksillani teen), mutta pelastauduin sanomalla "Teen semmosta, öö, ruisleipäjuttua." En valehdellut, mutta kassaneiti sai jäädä siihen uskoon, että leivon mustaaleipää, vaikka tosiasiassa dippaan jälkiuunileipää raakaan vereen. (1 Comment |Comment on this)
Thursday, February 23rd, 2012
2:36 am	Identiteetin muutoksen spekulointia Eräs nettikeskustelu eräällä foorumilla koski sitä, että kuinka oleellinen osa lesbous on identiteettiä, ja tätä testatakseen pitäisi kuvitella, olisiko pahakin isku identiteetille, jos jonakin päivänä huomaisikin tykkäävänsä miehistä. Minä olen aina suhtautunut turhanpäiväisiin "mikä eläin haluaisit olla/kenet pelastaisit uppoavasta laivasta/kuolisitko mieluummin paleltumalla vai paistumalla"-tyyppisiin entäjossittelu-spekulointeihin jokseenkin kielteisesti, haluamatta vastata niihin. Ne ovat epärealistisia, täysin turhia, ja, vaikka psykologit ja filosofit väittäisivät toista, eivät ne kerro mitään oleellista ihmisestä tai paljasta hänen todellista luontoaan. Ehkä enemmän minua risoo ihmiset, jotka niiden perusteella tekevät näitä luonne-analyyseja. Joka tapauksessa, päätin kuitenkin tällä kertaa koettaa kuvitella, millaista olisi, jos huomaisinkin jonakin päivänä muuttuneeni heteroksi/bisseksi. Se oli yllättävän vaikeaa. Kaipa tämä ilmaisee, että lesbous on iso osa identiteettiäni, kun palkkä heterouden kuvittelu tuntuu oudolta. Asiaan vaikuttaa se, että vaikka monille ihmisille seksuaalinen suuntautuminen on joustava käsite ja osa ei edes halua identiteettiä, se on minulle henkilökohtaisesti ollut jotakin, jonka kanssa olen syntynyt, ei jotakin, jonka olen omaksunut tai johon olen kasvanut tai jonka olen oppinut. Lesbous on synnynnäinen osa minua, siinä missä naiseus, oikeakätisyys ja harmaasilmäisyys. Ajatus siitä, että jonakin aamuna heräisi vasenkätisenä, ruskeasilmäisenä, miehenä tai heterona, on jotakin, mitä tapahtuu vain fantasiakirjoissa. Vain yliluonnollinen loitsu tai kova aivopesu voisi muuttaa minut heteroksi. Ehkä myös kovasti aivoja vaurioittanut onnettomuus. Älytöntä spekulointia, mutta mennään nyt kumminkin, kun aloitettiinkin. Eräänä kevätpäivänä velho/enkeli/piru ilmestyy minulle ja osoittaa sormella/taikasauvalla, että Pim! Olet hetero! Varmasti aluksi ahdistaisi ihan saatanasti, koska olen aina kammonnut muutoksia ja kaipaisin vanhaa, menetettyä minääni, jonka kokisin aidommaksi. Mutta kaikkeen tottuu. Kun ensikerran värjäsin hiukseni, kesti joitakin viikkoja, ennen kuin kykenin katsomaan peiliin ja mieltämään oudot kasvot omikseni. Nyt en enää muista, miltä vanha tukkani näytti. Uusheterona menisi viikkoja, kuukausia, ennen kuin lakkaisin vierastamasta omia tunteitani. Mutta hyväksyisin ne kyllä ennen pitkää. Miksi suotta pyrkiä väkisin pitämään jostain mikä ei sytytä? Minulle on ihan sama, tykkäänkö tytöistä vai pojista, ruumiini sen lopulta päättää, kumman kokee puoleensavetäväksi. Lesbous ja heterous ovat saman asian kaksi eri variaatiota ja niin ollen muutos yhdestä toiseksi, vaikka onkin ajatuksena absurdi ja fantasiakirja-ainesta, ei olisi kovin järkyttävä. Yhtään sen enempää kuin muuttuminen harmaasilmäisestä ruskeasilmäiseksi. Outoa, järjetöntä, luonnonlakeja rikkovaa, mutta harmaat ja ruskeat silmät näkevät yhtä hyvin molemmat. Paljon enemmän ahdistaisi muutos, jossa toimiva ominaisuus vaihdetaan vajaakuntoiseeen, tai poistetaan kokonaan antamatta tilalle yhtään mitään. Verenjuojuus (kyllä, se on sana) on tällainen ominaisuus, erittäin tärkeä osa identiteettiäni ja suorastaan määrittelevä osa minäkuvaani, enkä keksi mitään, mikä voisi olla samalla kaavalla tehty ja joka voisi korvata tämän ominaisuuden menetyksen jättämän aukon. Tilalle voisi toki tarjota vaikka mitä. Voisin tulla kiihkeästi uskovaiseksi, tai muuten vain hurahtaa oikein kunnolla johonkin hengelliseen oppiin. Ryhtyä työstämään metafysiikkaa ja taikuutta. Voisin kehittää palavan intohimon matkusteluun, taiteeseen tai kengännauhojen keräilyyn tai jotain. Olla vielä intohimoisempi tanssija kuin nykyään. Mutta verenjuojuus on muutakin kuin hengellistä kokemista ja suuria tunteita ja elämän tarkoitus. Lesbous ja heterous ovat samanarvoisia, mutta mitään verenjuojuuden kaltaista ei ole. On asioita, jotka muistuttavat joitakin sen puolia, mutta ei identtistä identiteetin määrittäjää. Tätä ominaisuutta ei voi vaihtaa toiseen edes taikuudella ja aivopesulla. (6 Comments |Comment on this)
Monday, February 20th, 2012
12:41 am	Avamys, Metoprolin, miksi minut petitte? Miksi kaikki ihanat, luotettavat, toimivat lääkkeet, jotka jumalaisen ihmeen tavoin tuovat helpotuksen kipuihin ja vaivoihin, aina iskevät ikävien sivuoireiden puukon selkääni? On ihanaa saada hengittää. Migreenitön kevät on jumalten lahja. En saisi valittaa, koska olen saanut avun kahteen suurimpaan kipuuni. Enkä minä ole sitä lajia, joka totuttautuu elämään jatkuvassa kivussa välttyäkseen lääkkeiden sivuoireilta. Hengitän. Saan nähdä, kuulla, kokea, elää. Arvostan näitä suunnattomasti. Puolikuntoisuutta tulee jatkumaan toukokuulle asti. Silloin lienee turvallista lopettaa estolääkitys. Suhteellisen hyväkuntoisuuden jälkeen on inhottavaa olla heikko. Haluan tulla vahvemmaksi, mutta ruumiilliset voimani heikkenevät päivä päivältä, ja treenaus tekee kipeää. Aivan kuin ruumiini söisi lihaksiani jonkin oudon puutostaudin kourissa, kuin jokin loinen varastaisi kaiken elinvoimani. En ole tehnyt mitään. En yhtään mitään. Mutta olen käsittämättömän uuvuksissa. (Comment on this)
Sunday, February 12th, 2012
3:24 am	Flowers were made for picking. Even the roses painted on the wall. Pirkanmaan Setan Mummolaakso-ryhmä järjesti tänä iltana tanssit. Olen yleensä jättänyt Mummolaakson tapahtumat huomiotta, koska, no, koen olevani hieman liian nuori. Mutta minua houkutti mahdollisuus osallistua Seta-tapahtumaan, joka ei sisältäisi rumpukalvoja repivää musiikkia, klaustrofobista ruuhkaa ja välkkyviä diskovaloja. En osaa lavatansseja, mutta halusin silti mennä. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut mennä yksin, mutta en voi loputtomiin hakea turvaa sosiaalisesti kyvykkäämmistä ystävistäni. Tanssitila oli viihtyisä. Siellä oli kyllä ärsyttävä peilipallo, mutta valot olivat päällä, musiikki siedettävällä volyymillä ja musiikin laatu jotakin muuta kuin Madonna-Lady Gaga-Paula Koivuniemi-haitaria. Tapasin yhden kuoronjäsenistä (sain selville, milloin harjoituksia pidetään), mutta en muuten tuntenut paikalta ketään. Paikalla oli kilpatanssipari opettamassa tanssia. Heti, kun kuulin tanssiopetuksesta, loikkasin jakkaraltani parketille, mutta osanottajia oli pariton määrä, joten jonkun oli jäätävä ilman paria. Omegasusi syö viimeisenä, se olen minä. Sain tanssia toisen opettajan kanssa ("viejän", eli sen, joka tanssii miehen osaa). Oli toki helpompaa olla ohjattavana, kun kyse oli tuntemattomasta tanssista, mutta hävetti hieman, kun tuli mieleen kouluajat, jolloin minulle kävi tanssitunnilla aivan samalla tavalla (epätasainen määrä tanssijoita, arvatkaa kenen täytyi nöyryyttävästi tanssia opettajan kanssa). Opin diskofoxia, joka oli kolmetahtinen tanssi, joten välillä lipsahdin vahingossa valssin puolelle. Opetuksen jälkeen soitettiin musiikkia ja ihmiset tanssivat. Paitsi minä, jolla ei ollut paria. Minulle tulee yökerhoissa ja bileissä usein todella surullinen ja yksinäinen olo, kun katson muiden tanssivan. Kynsin hermostuneena ranteitani ja toivoin, että minulla olisi minilansetti lompakossa. Sitten minua tanssittanut opettaja tuli kesken viimeistä tanssia hakemaan minua tanssimaan. Hän olisi voinut tanssia parinsa kanssa tämänkin tanssin, mutta valitsi minut. Olin suunnattoman ilahtunut, ja tuntemani synkkämielisyys ja suru vierähti sydämeltäni kuin vertauskuvallinen kivi. Lopun iltaa istuin hyvillä mielin, hymyillen ja mehustellen sillä tosiasialla, että joku halusi tanssia kanssani. Sain minä toisenkin tanssin myöhemmin, siltä kuorotutulta. Myönnetään, että puutteellisen tanssitaitoni lisäksi huonon parinhakuonneni selittänee se, että olin nuorimpia (ellen jopa nuorin) paikalla olleista. Mummolaakso on nimensä mukainen, minkä huomasin, kun pari naista keskusteli Abban Waterloon soidessa. "Milloinkas se voitti Euroviisut. Joskus 70-luvulla, minä olin kymmenen ikäinen. Joo, ja minä olin kahdentoista." ...minä en ollut edes syntynyt. Tanssinopettajat esittivät meille muutaman kilpatanssin, latinalaiseen tyyliin. Tuijotin silmät selällään, mutta en niinkään vähäpukeisen femmen (sen, joka tanssi naisen askeleet) vartaloa kuin parin jalkoja. Uskomatonta jalkatyötä (no okei, vähän vilkuilin daamiakin, kun oli niin timmissä kunnossa ja kaikkea...). No, olivat ammattilaisia. Minun tekisi mieleni hakeutua paritanssi/lavatanssi/kilpatanssi-kurssille. En luultavasti ikinä tanssi noin karismaattisesti, mutta vähintään olisi aika minunkin oppia geneerinen, suomalainen, depressiivinen tango. Jotta voin tanssia tällaisissa Laila Kinnunen-bileissä. Tanssiatanssiatanssia... Olen ilmoittautunut tanssileirille. Jos se auttaisi tanssinhaluun. Myös; iik iik iih kun oli ihana opettajapari! (1 Comment |Comment on this)
Friday, February 10th, 2012
11:21 pm	Helmikuu on mielestäni vuoden kylmin kuukausi. Helmikuussa alkaa olla kirkkaita päiviä, mutta aurinko ei vielä lämmitä, joten pilvettöminä päivinä pakkanen on kova. Peililasit suojaavat minua lumisokeudelta, mutta minun on pidettävä katseeni visusti maassa. If I as much as glimpse the sun, I'm done for. Ryhdille se tekee pahaa, mutta ainakin saan leukani kaulaliinaa vasten, jolloin pysyn paremmin lämpimänä, etenkin jos kiedon mongolipipan hännän vielä leuan ympäri. Pitäisi hankkia uusi häntä, tälle on käynyt sulkasato, eikä se ole tarpeeksi pitkä kierrettäväksi pääni ympäri enempää kuin yhden kerran. Joskus joku selitti minulle, että meditoinnin pointti on tyhjentää mieli, että ei ajattele mitään, eikä aisti mitään. Se kuulemma jotenkin puhdistaa mieltä/sielua ja avaa tietä valaistumiseen. Minä olen aivan liian levoton klemmarinoikoja voidakseni olla liikkumatta ja ajattelematta ja kokematta aistimuksia. Mutta luulen, että minulle kävi juuri näin viime migreenikohtauksen aikana. Kun lääkkeen otettuani menin vuoteeseen odottamaan sen vaikuttamista, täydelliseen pimeyteen, täydelliseen hiljaisuuteen, missä oli oltava aivan hiljaa ja liikkumatta, koska pienikin liikahdus aiheutti kipua. Jo pelkkä ajatteleminen tuotti kipua. Makasin aivan rentona, ainoastaan elimistön autopilotilla menevät toiminnot liikkeessä, en aistinut mitään, en ajatellut mitään, vain odotin. Se oli outo kokemus, kuin nukkumista ilman unennäköä paitsi että olin hereillä. Mutta en koe mieleni puhdistuneen, enkä koe valaistuneeni. Asiaan vaikuttanee se, että hain meditointia muistuttavaa tilaa vain ja ainoastaan päästäkseni tuskistani. Migreeni iski kaupungilla. Olin varomaton ja näin auringon. The sun and I, we don't get along. I don't know what I've done to anger him. He just fucking hates my guts. En pidä itseäni erityisen voimakastahtoisena, mutta tunnen lievää ylpeyttä siitä, että pystyin tyynesti istumaan bussissa kädet silmillä sen sijaan, että olisin mennyt lattialle makaamaan ja rääkymään. Kuvittelin, että Annika istuu vierelläni ja pitää minua kädestä. Annika kerran valvoi vierelläni lohduttamassa, kun minulla oli kohtaus eikä lääkkeitä. Olen aloittanut estolääkityksen, mutta se ei ole vielä alkanut toimia. Eikä sekään ole takuuvarma konsti, joten minun on oltava varovainen. Kevätauringon kanssa ei ole leikkimistä. Mutta ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Sain verta. Sanotaan, että kun pitkään selibaatissa olleet saavat kerrankin, he virnuilevat seuraavana päivänä kuin idiootit. Liekö jokseenkin sama ilmiö, kun olen jo kohta viikon haahuillut asunnossa kuin puoliunessa, halaillut tyynyjä ja pehmoleluja ja hymyillyt ilman syytä. I got blood. All is well in the universe. (3 Comments |Comment on this)
Wednesday, January 25th, 2012
6:12 am	Judge people for what they do, not what they are Joskus, kun podin ääneen kipua erostani Mariasta, Annika sanoi, että minun pitäisi hankkia terapeutti, hakeutua ahdistuksesta hoitoon, sen sijaan, että koetan käsitellä asioita yksin tai purkaa niitä keittiökeskusteluina kämppiksen kanssa. En noudattanut tätä neuvoa, en siksi, ettenkö uskoisi olevan muitakin päteviä lääkäreitä kuin Lounamo, jolla kävin Lahdessa, vaan koska uuden terapeutin kanssa minun pitäisi aloittaa kokonaan alusta, selostaa yksityiskohtaisesti kaikki ihmissuhteeni ja niiden koko historia ja kirjo. Se on ajatuksena todella psyykkisesti uuvuttava. Enkä ole varma, riittäisikö tämän uuden terapeutin ymmärrys, osaisinko minä edes kuvailla jotakin, joka tapahtui vuosia sitten. Välillä minä kyllä kaipaan terapeuttia. Lounamo oli hyvin tärkeä osa henkistä kasvuani. Oli niin helpottavaa tietää, että oli joku, jonka kanssa saattoi puhua mistä hyvänsä - ihan mistä hyvänsä - tulematta tuomituksi, kuulematta moitteita tai arvosteluja. Sain tukea, apua ja neuvoja, mutta Lounamo ei koskaan koettanut ehdottaa itse ratkaisuja, vaan hän auttoi minua löytämään ne itse, selvittämään tunteeni ja ajatukseni. Ja ihan vain se, että joku kuunteli, mikä minua milloinkin ahdisti, oli hyvin helpottavaa, sillä olen aina inhonnut sitä, että pitää kätkeä kipu kuin sitä ei olisikaan. Enimmäkseen uskon, että selviän mainiosti ilman terapeuttia. Minulla ei ole taipumusta masennukseen. Silloin tällöin minulle vain tulee ahdistuksen aiheita, jotka minun on purettava jollakin tavalla. Yksi tällainen, mikä on vaivannut mieltäni viime aikoina, on joidenkin ihmisten tapa tuomita ja arvostella toisia sellaisten ominaisuuksien perusteella, joille he eivät voi mitään ja joiden kanssa he ovat syntyneet. Kuten sukupuolen ("miehet ovat tyhmiä ja naiset ovat hulluja"), seksuaalisen suuntautumisen ("hei, kirjoitin lesboja haukkuvan runon, julkaisempa sen tällä seksuaalivähemmistöjen foorumilla, se ei ole yhtään epäkorrektia vai mitä?") tai syntymäajankohdan perusteella ("ai sä oot kaksonen? ei millään pahalla mut, tota, joo ei mitään"). Se väsyttää minua kamalasti. Arvostelkaa tekojani, saavutuksiani, mokiani. Laskekaa kaikki sammakot, joita olen päästänyt suustani. Tarkkailkaa käytöstäni ja muodostakaa mielipiteenne minusta sen perusteella. Mutta älkää sanoko, että minä - tai kukaan muukaan - olisi kuin kohtalon pakottamana syyllinen johonkin vain syntymällä joksikin. Ajatus, että olisimme avuttomasti sukupuolemme, seksuaalisen suuntautumisemme ja syntymäaikamme orjia ahdistaa ihan saatanasti. Minä ainakin haluan uskoa, että mitään kohtaloa ei olekaan, vaan jokainen valitsee itse, millainen persoona haluaa olla. Naiseus ei automaattisesti estä minua tavoittelemasta järkeä (sitä paitsi, miten niin miehet muka ovat tyhmiä? Tunnen monta todella fiksua miestä). Yritän aktivoitua seksuaalivähemmistöjen yhteisöissä, mutta ahdistun todella pahasti joka kerta, kun sinne eksyy kovaääninen homofobi trollaamaan. Vielä enemmän ahdistun, kun törmään lesbovastaisiin ennakkoluuloihin, kärjistettyihin ja yleistäviin mielipiteisiin, joita toiset seksuaalivähemmistöjen edustajat kirjoittelevat eivätkä näytä ymmärtävän olevansa yhtä pahoja kuin homofobit ennakkoluuloissaan ja suvaitsemattomuudessaan. Ja minua ahdistaa nähdä, ettei kukaan moiti näitä ihmisiä, vaan ilmeisesti tämä on täysin korrektina ja harmittomana pidettyä käytöstä. Tai, vielä pahempaa, kaikki ovat heidän kanssaan samaa mieltä. Että lesbot ovat HLBT-yhteisöjen pohjasakkaa ja inhottavia ihmisiä. Se ei ole henkilökohtaista, sanotaan. Eivät ne dissaa sinua, ne dissaavat naisia/lesboja/kaksosia yleisesti. Miten helvetissä se EI muka ole henkilökohtaista, jos se kohdistetaan minun lisäkseni kaikkiin muihin naisiksi/lesboiksi/kaksosiksi syntyneisiin? Varmasti myös on ihmisiä, joiden mielestä minä olen todella veemäinen ämmä. Mutta sanokaa sitten suoraan, että Chastel on veemäinen ämmä, koska sillä on paska luonne. Älkää koettako syyttää teoistani ja sanoistani jotakin niin naurettavaa kuin synnynnäistä taipumustani kokea romanttista mielenkiintoa yksinomaan naisiin. Joskus mietin, pitäisikö minun verenjuojana iskeä ennakkoluuloissa rypeville takaisin alkamalla ihan toden teolla arvostella ihmisiä japanilaisen veriryhmä-opin mukaan. Kaikki O:t ovat aurinkoja, joiden ympärillä koko maailma pyörii. Ai potkaisit roskiksen nurin, kun sinua vitutti ja sitten keräsit roskat tunnollisesti takaisin - no ei ihme, kun kerran olet A. Suunnitelmassa on kaksi virhettä. Ensinnäkin se, etten oikeasti mitenkään voi uskoa veriryhmäoppiin, koska se on niin naurettavaa sheibeä. Toisekseen, en voisi mitenkään olla sitä mieltä, että jokin veriryhmä on toista huonompi tai sietämättömän persoonan aiheuttaja. Verenjuojan mielestä kaikki veri on kaunista. Ei niitä voi laittaa järjestykseen. But still, B is a pleasant type. En sano, etteikö ihmisiä saisi arvostella. Mutta arvostelkaa tekojen ja sanojen mukaan, älkää synnynnäisten ominaisuuksien. Ne harvat asiat, joita emme voi valita, eivät saa tuomita meitä. (5 Comments |Comment on this)
Thursday, January 19th, 2012
9:14 pm	Näin jokin aika sitten eräällä foorumilla mainoksen, jonka mukaan paikallinen setalaiskuoro järjestää lauluopetusta, alkaen tänään. Vaikka esiintymistä ja muiden kuullen hoilaamista kammoankin suuresti, haluaisin oppia laulamaan oikein. Ja sellaisessa kuorossa voisin tavata uusia tyttöjä. Joten selätin sosiaaliset estoni ja menin kuin meninkin sinne tänään. Paitsi ettei siellä ollut ketään. Deja vu, aivan kuin olisin aiemminkin ottanut bussin keskustaan sosiaalisen harrasteen toivossa ja luovuttanut odottelun jälkeen, kun olen yksin paikalla. *köh*saamarinmiekkakoulu*köh*. Pari miestä siellä oli ja ne kyselivät, olinko tullut paikalle soittamaan. Ei, kun kuoron pitäisi kokoontua täällä. Ryhtyivät sitten utelemaan kuoron nimeä. Yks semmonen kuoro vaan..., mutisin, mutta eivät antaneet periksi. Halusivat katsoa varauskirjasta, oliko sillä harjoituksia ollenkaan. Yrittivät olla ystävällisiä, niin kerroin, että setan kuorohan se. Grr. Grrr. En ehkä ole virallisesti enää kaapissa kuin isoisälleni, mutta en silti tahdo tunnustaa laulavani homokuorossa kahdelle ventovieraalle. Odotin puoli tuntia siltä varalta, että olisivat myöhässä. Mutta ketään ei tullut, niin menin kotiin. Ei se sentään ihan turha reissu ollut. Paluumatkalla löysin bussista ehjän palautuspullon. Mutta ehkä minä en sitten liity homokuoroon. Miekkakoulun kanssa yrittämistä aion kyllä jatkaa, vaikka sosiaaliset estot ovat silläkin suunnalla kovat. (Comment on this)
Friday, January 13th, 2012
2:22 am	Luin joskus jostakin mielipiteen, että vasta talvisena päivänä ymmärtää, että valkoinen on kaikista väreistä voimakkain. Olen eri mieltä, mielestäni punainen on voimakkain väri, sillä se erottuu kaikkia muita vasten jo pieninä pilkkuina, eikä valkoisen tavoin tarvitse kokonaista vuodenaikaa todistaakseen väkevyytensä. Mutta yleisiä väristereotypioita mukailen kyllä siinä, että minunkin mielestäni valkoinen on väreistä puhtain. Vastasatanut lumi peittää alleensa häveliäästi kaiken jätteen ja saastan, joihin kaupungissa eläessä on totuttautunut, ja äkkiä kävelyretki puiston läpi tuntuukin retkeltä villiin metsään. Vain lukuisat jalanjäljet osoittavat, että tämä on ihmisten asuinaluetta. Puiden oksat kaartuvat lumen painosta tien ylle kuin holvikatokseksi. Säpsähdän, kun suuri oksa katkeaa ja putoaa raskaasti tömähtäen aivan lähelleni, jättäen hankeen kraaterin, josta sen haarat kurottavat kuin dinosauruksen luut kivettyneestä muinaisjoenpohjasta. Hajuton pakkasilma tuntuu ihanalta hengittää. Minulla on ollut vaikeuksia tuulettaa asuntoani kylliksi, ja allergiat vaivaavat minua sisäilmassa, joten teen mielelläni pitkiä kävelylenkkejä, kun ulkoilma on helpompaa hengittää. Kesällä se on toisin päin, ulkoilmassa on runsaammat hajut kuin sisällä. Leivoin pipareita, enkä ollut aavistanut saavani niiden tuoksusta allergiaa. Tuuletan vaihtaakseni sisäilmaa, mutta en voi tehdä sitä päivittäin kovin kauaa, sillä huoneestani tulee liian kylmä. Olisipa minulla liesituuletin. Se olisi kätevä silloinkin, kun paistan pekonia tai lettuja. Paistorasvan käry muodostuu savuksi katonrajaan ja joku päivä vielä laukaisee palohälyttimen. Olen myös ottanut kokeiluun uuden allergialääkkeen. Sitä pitää käyttää päivittäin ehkäisevästi, mistä en oikein pidä, mutta kun vanhat lääkkeet näyttävät menettäneen tehonsa ja päivä päivältä tulen allergiseksi yhä uusille ja uusille tuoksuille, alan olla aika kypsä kokeilemaan melkein mitä hyvänsä. Olen myös harkinnut, aloittaisinko pian uudestaan migreeninestolääkityksen. En pitänyt sen sivuoireista, mutta kohtauskohtaiset lääkkeet ovat kalliita, ja olisi varmaan hyvä aloittaa kuuri ajoissa ennen maaliskuuta, jotta tehot ovat täysillä, kun migreenikausi sulavesien aikaan koittaa. Olen hankkinut uusia teriä. Tapsan välityksellä, kun en kehtaa itse näyttää naamaani apteekissa teräostoksilla. Odottaessani häntä apteekin ulkopuolella, minua jännitti ja hermostutti kuin alaikäistä, joka on lahjonut aikuisen käymään Alkossa puolestaan. Älytöntä, eihän terien hankkiminen yksityiskäyttöön ole millään tavoin laitonta. Mutta olen vain niin kovin innoissani siitä, että minulla on syytä hankkia teriä. Ja toisaalta aika hermona. Elän veren odotuksessa, malttamattomassa kaipuussa, jota parhaiten kuvaa englanninkielen sana anticipation. Osa minusta haluaisi vain tarttua toimeen ja käyttää tämä tilaisuus hyväkseni ennen kuin se syystä tai toisesta katoaa ulottuviltani, toinen osa haluaa valmistella ja suunnitella kaiken huolella ja kiireettä, jotten pelota luovuttajaa tiehensä olemalla ahne ja taitamaton. Minun on osattava olla taitava terien kanssa. Joskus luovuttajat haluavat leikata haavat itse, mikä on hyvä, koska he tuntevat itse paremmin oman anatomiansa ja kipurajansa. Minusta on aina ollut hermostuttavaa leikata toisen ihoa. Ja tällaisia teriä en ole käyttänytkään aiemmin. Teknillisesti ne ovat parempia kuin aikaisemmin käyttämäni, rautakaupasta ostetut terät, niiden kuuluisi leikata helpommin ja kivuttomammin. Mutta itseeni käytin aina sekundateriä, koska kipu esti minua leikkaamasta liian syvään. Pelkään, etten osaisi olla kyllin varovainen, jos se ei tee kipeää. Mutta siltä varalta, että minun on oltava se, joka leikkaa, minun on harjoiteltava näillä terillä. Valkoista lunta, pipareiden tuoksua ja unelmia verestä. (4 Comments |Comment on this)
Sunday, January 8th, 2012
3:18 pm	Verenjuojan kiitollisuus Uudenvuodenjuhlissa Annikan ja Heidin luona tuli jossain vaiheessa puheeksi verenluovutus, ja Heidi kysyi, miksi koin niin suurta liikutusta siitä, että viime syntymäpäiväni kunniaksi ystäväni olivat luovuttaneet verta Veripalvelulle. Verenluovutus kuitenkin on vain yksi lukuisista tavoista tehdä hyväntekeväisyyttä ja auttaa ihmisiä. Vastasin jokseenkin sekavasti, että verenluovutus on mielestäni äärimmäistä hyväntekeväisyyttä, koska siinä annetaan omasta ruumiistaan eikä saada minkäänlaista palkkiota (no, avaimenperiä ja juustohöyliä lukuunottamatta). Koska veri on minulle erityisessä asemassa, siihen perustuva hyväntekevyys on miltei verrattavissa uskonnolliseen hyväntekeväisyyteen. Kun käyt luovuttamassa verta, minulle tulee siitä samalla tapaa hyvä mieli kuin kristityllä, jonka kantakirkon kolehtiastiaan joku laittaa lantin tai pari. Minun uskonnossani hyvä vain kiertää ilman jumalallisia välikäsiä. Sitten on vielä se symbolinen puoli. Minä olen verenjuoja, verenluovuttaja itsekin, ja kaikin tavoin verta palvova otus. Veri on paras ja kallisarvoisin lahja, jonka minulle voi antaa. Siinäkin tapauksessa, ettei verta annettaisi minulle juotavaksi. Se, että joku on vuodattanut verta minun vuokseni, on koskettava ja kaunis symbolinen ele. Minulla on yhä tallella palanen veristä pyyheliinaa, jonka sain Marialta joskus vuonna miekka ja kivi. Hän olisi voinut vain heittää sen pois, pestä liinan, mutta hän ajatteli minua. En voinut juoda sitä, mutta symbolisesti sillä oli suunnaton merkitys, etenkin kun siihen aikaan en vielä ollut juurikaan juonut muiden verta. Ehkä minä olen friikki, ehkä minä olen hullu, kun ajattelen ja koen näin. Vaikkakin Annika on sanonut, ettei ole hulluutta omata vähän erikoisempi hengellinen elämä. Maria rakasti minua verellään. Sellaiset olennot ovat harvinaisia, kuin yksisarviset ja lohikäärmeet, niitä tulee vastaan vain unissa ja legendoissa. Vaikka tuo rakkaus on jo viisi vuotta sitten kuollut pois, ja vaikka sen menetys on tuottanut minulle suunnatonta tuskaa, olen iloinen siitä, että sain kokea sen taian, että sain kohdata tuollaisen ihmeellisen olennon, joka osaa rakastaa verellään. Minun oli sallittu lyhyen hetken katsoa sokaistumatta suurinta kaikista maailman aarteista. Sata vuotta voi kulua, mutta minä en koskaan unohda. My sweet Lady Charity, you have my gratitude. Vain aavistuksen vähemmän harvinainen kuin Lady Charity on verenluovuttaja. Onhan minulla niitä ollut, mutta niiden löytäminen on kamalan vaikeaa, niin vaikeaa, että välillä olen uskonut niiden olevan Lady Charityn tavoin pelkkiä taruolentoja, joita ei ole oikeasti olemassa ja olen vain ylivilkkaassa mielikuvituksessani keksinyt ne kerrat, kun olen saanut verta juodakseni. Siksi joka kerta, kun joku oma-alotteisesti tarjoutuu luovuttamaan, olen sanaton, kivetyn paikoilleni ja vain tuijotan tarjouksen tekijää silmiin. Ei tällaista vain tapahdu. Veri on kallein ja kaunein lahja, jonka minulle voi antaa, mutta samalla se on ollut hyvin teoreettinen ja epätodellinen lahja. Verenluovuttajat ovat harvinaisia, ja se, että joku oma-alotteisesti tarjoutuu, sitä vain ei tapahdu. Mutta joskus ihmeitä tapahtuu. I accept it with gratitude. (Comment on this)
Tuesday, January 3rd, 2012
2:29 am	First blood donation of the year Now with 90% more Oh god, my face! Uudenvuodenlupaukseni tällä kertaa on yrittää tähdätä neljään verenluovutukseen vuodessa. Koska luovutusten välillä on yhdeksänkymmenen päivän tauko, se onnistuu vain juuri ja juuri, jos olen aina aikarajan täytyttyä luovutuskunnossa ja vapaa. Mahdollisuudet eivät ole suuria, mutta aion yrittää. Ihan vain voidakseni sitten joskus brassailla asialla (oon niin kova jätkä, että luovutin verta neljästi vuodessa vaikka olen tyttö). Alkuperäinen aikomukseni oli luovuttaa joskus joulun tienoilla. Mutta en syönyt lihaa joulukuussa, ja olin muutenkin vähän huonossa hapessa, joten ajattelin odottaa, kunnes olen paremmassa kunnossa ja kasvattanut hieman elimistöni rautavarastoja. Nyt syön taas lihaa, mutta hemoglobiini oli silti laskenut kymmenellä, mikä kismitti, mutta oli täysin odotettavissa. Viljasta ei rautaa heru. Voisin ihan oikeasti yrittää lopettaa luulottelut omasta kestävyydestäni ja muun typeryyden ja varautua luovutuksiin paremmin. En ollut nukkunut hyvin enkä syönyt paljoa ennen tämänkertaista. Kyllä minulla oli eväät mukana, mutta paikalla ei ollut jonoa, joten en ehtinyt syödä ja juoda paljoa ennen kuin tuli vuoroni. Nyt jälkikäteen ajatellen olisin voinut pyytää lisäaikaa, mutta kun oloni oli ihan hyvä, niin miksi suotta. Koska paha olo alkaa vasta luovutuksen jälkeen, that's why. Itse luovutus sujui ongelmitta ja kivuttomasti. Hieman hermostutti vakuutella hoitsuille valheellisesti, että ihan kunnossa olen ollut aina luovutusten jälkeen. Koska jos tunnustan heille, että minua välillä pyörryttää ja heikottaa, he saattavat asettaa minulle luovutuskiellon, vedoten siihen, etten toivu luovutuksesta tarpeeksi hyvin. Tällä kertaa olo oli erityisen heikko, joten kesti hyvän aikaa ennen kuin nousin luovutuspediltä. Tavanomaiset verenhukan ja matalan verenpaineen oireet alkoivat välittömästi. Uupumus, paha olo vatsassa ja viileys sormissa ja nilkoissa. Vatsakipu lähtee sillä, kun juo ja syö kunnon aterian, syömisen jälkeen olen aina kuin uusi ihminen. Istuin pöytään ja aloin syödä eväitä. Oloni ei parantunut ollenkaan. Se kävi vain pahemmaksi. Syöminen kuvotti, sydämeni hakkasi kuin Duactin yliannostuksessa ja päässä tuntui outo, sairaalloinen humina. Joka sydämenlyönti pahensi kipua, ja oivalsin, että pian olisin lattialla, jos en tee asialla jotain. En voinut kertoa hoitajille, koska en tahdo luovutuskieltoa. Kokosin tavarani ja aloin kiireellä kävellä kohti vessaa. Noustuani se iski. Uusi ja outo kipu, jollaista en ole koskaan aiemmin kokenut. Silmiäni ja korviani poltti, kuin olisin sekunnissa saanut hurjan kuumeen, kasvoni kipunoivat, pääni surisi kuin ampiaispesä ja tunsin tietoisuuteni lipuvan hitaasti pois, valuvan pois päästäni. Päästyäni vessaan lukitsin oven ja rojahdin makuulle lattialle. Se tuntui jumalaisen hyvältä, kuin maailman tehokkain särkylääke olisi virrannut suoraan aivoihini. Makasin siinä, kunnes tunsin itseni kyllin voimistuneeksi, että voisin yrittää syömistä uudestaan. Olo oli yhä heikko, mutta tällä kertaa sain syötyä ja juotua. Sitten olin kuin uusi ihminen. Harvemmin minulla on luovutuksesta pitkiä oireita, mutta aina välittömästi sen jälkeen olo on paha, mikä on kurjaa, koska en voi näyttää pahaa oloani. Ymmärrän luovutuskieltojen syyn. Luovuttajan terveys ennen muuta, tämä on palkatonta hyväntekeväisyyttä, joten se ei saa verottaa hyväntekijää liiaksi. Ymmärrän täysin syyt, miksi minulle ehkä kieltoa ehdotettaisiin. Mutta minä en välitä, vaikka se tekisi kipeää. Tämä merkitsee minulle niin paljon, että olisi paljon "kivuliaampaa" saada luovutuskielto. It hurts. But I want it! I want it! Kotiin tultua söin lisää ja nukahdin. Nyt on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aion pitää kiinni lapsellisesta yrityksestäni tähdätä neljään luovutukseen. Matala hemoglobiini kismittää edelleen. Tällä kertaa en jaksanut väitellä hoitajien kanssa, vaan otin kiltisti rautatabletit. En ole ikinä käyttänyt loppuun kokonaista pakkausta, ja kaappini on täynnä vanhoja rautalisiä. Mutta ehkä voisin ottaa pari. Nyt kun rautavarastot ovat ehtyneet. Totta, että syön taas lihaa, mutta raudanpuutteen aikana elimistö vastaanottaa rautaa tehokkaimmin. Minusta tulee vielä vahvempi ja terveempi. (3 Comments |Comment on this)
Thursday, December 29th, 2011
12:33 am	Perhejuhlista vielä, on myönnettävä, etten voi sietää sukulaisvierailuja. Olen luvannut pysyä kaapissa isoisälleni, mutta huonona valehtelijana on hankalaa väistellä uteluita siitä, miksei minulla vielä ole poikaystävää. Eihän se kenellekään kuulu, mutta en minä voi sanoa, että en tahdo kertoa niin en kerro. Kun hyvällä lapsenlapsella ei pitäisi olla mitään salattavaa. Olen aina niin vähällä lipsauttaa, että poikaystävää ei ole, eikä tule, koska en sellaista tahdokaan. Se hyvä puoli sinkkuudessa on, että minun ei tarvitse piilotella puolisoa suvulta. Minä voin ehkä lymytä kaapissa, mutta en tahtoisi pakottaa kuvitteellista vaimoa sellaiseen. Yeah. Isoisä on ehdottomasti viimeinen elossa oleva henkilö, jonka edessä suostun leikkimään tätä naurettavaa kuulustelupelleilyä. Jahka hänestä aika jättää, pistän kaapin polttopuiksi. Besides, miten niin miksi sinulla ei vieläKÄÄN ole poikaystävää? Onko sinkkuus jotenkin ihmeellistä ja poikkeavaa vai? Kyllähän minä vaimon tahdon, mutta miksi minun oletetaan itsestäänselvästi haluavan kumppanin ja... äh, älä, Chastel, yritä lukea rivien välistä. Et ole koskaan osannut sitä. Eivät ne mitään kyselyillään vihjaile. Ovat vain uteliaita ja tunkevat nokkansa joka paikkaan, kun eivät ymmärrä, että se on sinulle herkkä aihe. (Comment on this)
Wednesday, December 28th, 2011
4:32 am	Endure it Endure it all night long. Juuri tullut kotiin joulunvietosta vanhempien luona. Pidän vanhemmistani ja vietän heidän kanssaan aikaa mielelläni. Lisäksi olin heille kotijoulun velkaa heidän autettuaan minua rahavaikeuksissani. Olen silti vilpittömän helpottunut, kun olen taas kotona. Olin kaivannut mukavaa sänkyä sekä rauhaa ja hiljaisuutta. Vanhempieni talo on kovin meluisa, etenkin silloin, kun veljeni on kylässä. Jouluhössötys rikkoi veljeni tarkoin strukturoidun rutiinin, mikä teki hänet kiukkuiseksi, ja hän heräsi usein yöllä metelöimään, koska oli hermostunut. Mutta tämä ei ole vanhempieni syytä, ja olen nukkunut pahemmissakin olosuhteissa. I can endure it for a few nights. Olen myös iloinen päästyäni rauhaan joulun pahoista hajuista. Jouluruuat löyhkäävät oksettavan pahoilta, havuntuoksu tiivistyy sisätiloissa tukahduttavaksi ja vaikka vanhempani eivät olleet ostaneet hyasintteja, sillä he tietävät minun olevan niille allerginen, he saivat niitä lahjaksi ystäviltään. Naapurin rouva tosin antoi hienon allergia-ystävällisen hyasintin. Se oli tehty sitomalla kaksi pinkkiharjaksista tiskiharjaa vastakkain vihreällä silkkipaperilla ja vihreillä kartonkilehdillä. That was pretty clever. Kaikenkaikkiaan ihan mukavat pyhät. Siedettävät. Enemmän kuin joulua, odotin talvipäivänseisausta. Olemme viettäneet sitä Murjulassa jo aika monena vuonna, mutta tämä saattoi olla viimeinen. Ystäväni ovat aikeissa hankkia talon maalta, ja juhlat olisivat kätevämmät pitää siellä kuin kaukana Iitissä. Tämä mielessäni olen muistellut aikaisempia juhlia lämmöllä. En oikein muista, kuinka koko idea syntyi. Olin jo muutamana vuonna juhlinut yksin talvipäivänseisausta suorittamalla polttouhreja ja järjestämällä herkkuaterian (jonka rippeillä selviäisin joulun yli, kun kaupat ovat kiinni). Jotenkin kai tulin maininneeksi aikeistani ystävilleni, ja he ehdottivat juhlaa yhdessä, ja jotenkin päädyimme pitämään ne mökillä. Minua ilahdutti suunnattomasti se, että juhla, joka aikaisemmin oli ollut, vaikkakin hyvin tärkeä, myös hyvin yksinäinen, muuttui lämminhenkiseksi yhteisjuhlaksi. On vain sääli, että joulu monine sosiaalisine painostuksineen on niin lähellä ajankohtaa, että ymmärrettävästi ihmisten on hankala sovittaa aikataulujaan siihen, ja autollisille kertyy paljon edestakaisin ajelemista. Se toivon mukaan helpottuu, jos/kun juhlien paikka siirtyy. Minulla oli rahavaikeuksia, mutta ne raukesivat juuri ennen talvipäivänseisausta. Se oli paras joululahjani, se että minulla oli varaa ostaa herkkuja. Koetin leipoa gluteenittomia piparkakkuja käyttämällä äitini hyvää piparireseptiä siten, että vain korvasin vehnäjauhot gluteenittomalla jauhoseoksella. Taikinasta tuli purukumimaista tahnaa, jota ei voinut kaulita, joten pyörittelin siitä hannatädinkakkumaisia pötköjä, joista leikkasin palloja, jotka litistelin käsin kekseiksi. Ne olivat sitten täysikuun muotoisia. Ihan hyviä niistä kuitenkin tuli, resepti on hyvä. Solina ja Joonas olivat ostaneet minulle oudon, eksoottisen hedelmän, jollaista en ollut nähnyt aiemmin. Sääli, etten enää muista sen nimeä. Se oli outo, mutta hyvänmakuinen (joskin aika vahva-arominen ja paikoitellen niljakas). (2 Comments |Comment on this)
Friday, December 9th, 2011
12:34 am	Itsenäisyyspäiväksi Tampereelle satoi lunta, kevyttä ja hienoa kuin pölysokeri, mutta suojasää sulatti sen pian paksuksi ja märäksi. Kokonaan maan valkea peite ei ole sulanut, sillä lunta on satanut lisää, nopeammin kuin se ehtii sulaa. Pitäisi parsia talvitakki ja käsitellä viime vuoden talvikengät kosteansuojalla. Yksiössä on kylmä, kun pattereita on vain kaksi; yksi keittiössä ja yksi oloruokailumakuuhuoneessa, joka on huomattavasti suurempi kuin vanha huoneeni kaksiossa, joka lämpeni yhdellä patterilla mainiosti. Jos minua paleltaa nyt, kun pakkasta on vasta muutama aste, kuinka pahasti paleltaa, kun sitä on parikymmentä astetta? Voisin ehkä hankkia lämminilmapuhaltimen. Tai rullattavan patterin. Ei, lämpöilmapuhallin on kätevämpi, sen saa kesäksi komeroon. Onneksi on huopia ja lampaannahka. Katsoin itsenäisyyspäivän vastaanoton Annikan ja Heidin luona. Leivoin tuomisiksi omenapiirakkaa, kokeillen ensi kertaa gluteenittomia jauhoja, jotta piilokeliaakikkomme voisivat syödä sitä. Olin hieman huolissani, kun taikinaan ei tullut kunnon sitkosta, mutta ihan hyväksi ja mureaksi se paistui silti. Omenat vain olisin voinut valita paremmin. Ostin Raikea, riemastuneena, että joku vielä myi sitä torilla. Olisi pitänyt valita jokin talviomena, ne Raiket olivat hieman huonosti varastoituneita. Kismittää, että vuoden viimeisestä piirakasta ei tullut täydellistä. Omenapiirakan leivonta - vakavaa liiketoimintaa. Olin maanantaina pitkästä aikaa työhaastattelussa ja odotan tuloksia innokkaasti. Odotan myös kuun viidettätoista päivää, silloin pitäisi lopultakin tulla palkka. Raha on kuin terveys, sitä osaa arvostaa vasta sitten, kun sitä ei ole enää. Palkan arvo nousee, kun sen edestä on joutunut käymään sähköpostisotaa ja byrokratiafarssia. Suostuin mukaan seuraavaan keskiaikamarkkinoiden pyhimysnäytelmäprojektiin. Ei ollut tarkoitus, koska se on Ropeconin päällä ja koska minulla on tappava lavakammo ja taipumus hävetä. Mutta palkkani kuittaisi matkakulut lauantain tanssiaisiin ja egoni kehrää joka kerta, kun Jonna sanoo, että olen hyvä näyttelijä. Olen helposti imarreltavissa, ainakin Jonnan kaltaisten toimesta, jotka eivät tapaa valehdella. Tällä kertaa ei tosin onneksi tarvitse laulaa. Vaikka minulla on teoria siitä, miksi lauloin kehnosti (siis sen lisäksi, että minulla ei ole sävelkorvaa/musiikkikoulutusta). Käydessäni Lahdessa vanhempieni luona, ajauduin äitini kanssa väittelyyn kansallisista stereotypioista. Äitini väitti, että kaikki japanilaisnaiset kimittävät korkealla äänellä, ja minä olin eri mieltä, eli että heidän äänensä varioi korkean ja matalan välillä aivan yhtä paljon kuin suomalaisnaisilla. Todistaakseni väitteeni koetin keksiä jonkun matalalta laulavan japanilaisartistin, mutta en keksinyt yhtään, joten turvauduin Takarazukan otokoyakuihin (se on yksinomaan naisista koostuva musikaaliteatteri, joten miesosien esittäjillä tulee olla matala lauluääni). En löytänyt enää youtubesta suosikkipätkääni (sitä, missä Oscar laulaa lentävän ponin selässä), mutta jonkin muun Rose of Versailles-laulun löysin ja esitin sen äidilleni, joka tyynesti myönsi olleensa väärässä ja että japanilaisnainenkin voi laulaa matalalta. Siinä sivusta kuunnellessani minulle valkeni, että olen harvoin kuullut erittäin matalalta laulavia naisia. Suuri osa naisartisteista laulaa joko korkealta tai keskimatalalta. Mutta sellainen komea altto on aika harvinainen. Ja se kuulostaa oikeastaan aika hyvältä. Muistan, kun näin laulunäytelmämme nauhalta, ja ensi kertaa kuulin omaa ääntäni nauhoitettuna. Olin kauhistunut, voiko tuo mörisevä, naispuolinen Leonard Cohen oikeasti olla minä. Jos ääneni on noin kamala, en laula enää ikinä. Mutta matala ääni ei ole ruma. Sillä pitää vain laulaa oikein. Olin kuvitellut ääneni paljon korkeammaksi ja koettanut jäljitellä korkealta laulavien ystävieni ääntä, joten ei ole ihmekään, ettei lopputulos ollut hyvä. Alton ei pidä edes yrittää yhtä korkealle kuin sopraano, vaan opetella laulamaan omalta korkeudeltaan. Sinänsä sääli, että en luultavasti pysty laulamaan Jonnan kauniita lauluja, sillä ne on tehty Jonnan äänelle. Mutta ehkä, jos harjoittelen itsekseni, voin oppia laulamaan Leonard Cohenia ja Loirin Eino Leino-tulkintoja. (2 Comments |Comment on this)
Wednesday, November 23rd, 2011
10:43 pm	Urheilematta uupunut Syksy on ollut hämmentävän lämmin. Kertana, parina olen ulos lähdettyäni löytänyt maan roudasta kankeana ja kurtturuusupensaiden piikikkäät varret kuuran valkaisemina. Mutta nämä ovat poikkeuksia, jotka palaavat nopeasti normaaliin, suojakeliin ja vesisateeseen. Saattaa olla tulossa vähäluminen talvi. Kaipaan kovasti lunta, mutta saanen odottaa sitä tammikuulle asti. On taas kulunut yksi kesä ilman, että kävin kertaakaan miekkailemassa tai jousiammuntaradalla. Hävettää. Tänään tekosyy oli hyvä, sillä hammaslääkärin puudutusaineet eivät vieläkään ole rauenneet ja joka paikkaa koskee. Minä olen sitä lajia, johon täytyy iskeä vähintään kuusi piikkiä ennen kuin turrun, mutta sitten olenkin turta koko päivän. Feeling generally crappy. En halua mennä miekkailemaan, en nostella painoja, en halua syödä enkä juoda. Vain maata ja nukkua. En ole tehnyt mitään ja silti olen aivan lopen uupunut. Jotain edistystä raharintamalla; entinen työnantajani lähetti minulle vihdoinkin työtodistukseni. Ei siihen mennytkään kuin kuukausi ja neljä tiedustelu/kovisteluviestiä. Huonompi puoli on se, etten ole saanut palkkaani. Se olisi pitänyt maksaa viidestoista päivä. Ei ole maksettu. Kysyttyäni tätä entiseltä työnantajalta, hän vastasi, että palkkani olisi pitänyt tulla syyskuun palkan yhteydessä. Olen ehkä tyhmä, mutten osta moista häränpaskaa. Palkkakuitissani nimittäin lukee, että maksettu ajalta 27.-30.09. Eli ei siinä ole lokakuun palkkaani. Kuinka voi yksittäinen firma möhliä näin yksinkertaiset asiat, ihmetyttää. Joko ovat aivan oikeasti Suomen huonoimmin järjestäytynyt porukka tai sitten tekevät sen tahallaan. Höhö, ei makseta tyhmälle aspergerille palkkaa, katotaan tajuuks se. Joka tapauksessa olen nyt saanut työtodistuksen, eli saan alkaa naukua Kelalta rahaa. Mutta kestää aikansa, ennen kuin saan mitään. Hammaslääkärikulut ovat korkeat, siskollani on pian syntymäpäivä ja sitten on vielä joulukin. Jos aion selvitä näistä (ja joulukuun vuokrasta), minun täytyy hieman nipistellä menoista. Tulla vähän aikaa toimeen ilman migreenilääkkeitä, lihaa ja makeita ruokia. Olin laskenut sen varaan, että viidestoista päivä tulee rahaa, tästä eteenpäin en kyllä ikinä luota, että rahaa tulee silloin, kun se on luvattu. Pitää olla varautunut siihen, että oho eipäs tulekaan. Must save for rainy day. It's been raining for days. Kun pitää säästämisen nimissä kiristää ruokamenoja, olen alkanut entistä hartaammin haaveilemaan talvipäivänseisauksesta. Silloin menen mökille juhlimaan ystävieni kanssa ja se on se ainoa päivä vuodesta, jolloin saan mennä ruokakauppaan ja ostaa ihan kaikkea mitä mieli tekee ja vielä ylimääräistäkin. Unelmoin kuola valuen kaikista ihanista herkuista; seläkepaistista, eksoottisista hedelmistä, makoisista juustoista ja leivonnaisista. Talvipäivänseisaus on vain kerran vuodessa. Jos tarve vaatii, niin sitten vaikka lainaan rahaa kustantaakseni mässäilyn. Tämä on minun toivonkipinäni, kun taistelen saadakseni Kelan byrokratian rattaat luistamaan ja hiillostan entistä työnantajaani sähköposteilla. Nakerran ehkä pettuleipää nyt, mutta tulevaisuudessa on lupaus paremmasta. (Comment on this)
Monday, November 7th, 2011
9:36 am	Ruskan aika on ohi ja maahankin varisseet lehdet ovat aikaa sitten maatuneet maanväriseksi. Kesällä maailma on hukkua vihreään ja siniseen, mutta nyt enää havut kantavat yllään vihreää. Hetken valtavärit ovat keltainen, oranssi ja ruosteenpunainen, sitä seurasivat ruskea ja harmaa, maan ja mullan ja kivien värit. Pilvisinä päivinä taivaskin on vaaleanharmaa. Harmaan ja ruskean seasta erottuvat koivujen valkeat varret, kanukkapensaiden voimakkaanpunaiset versot ja mäntyjen punaruskeat rungot. Kaikki se, mikä kesäaikaan hukkuu vihreyden paljouteen, nousee nyt näkyville. On hyvin hiljaista, ja ilma on raikas ja tuoksuton. Äitini kertoi aikovansa ensi keväänä istuttaa kirsikkapuun. Olen järjettömän innoissani asiasta. Pinkkikukkainen koristekirsikka, sellaisen olen aina halunnut. Niin, tai valkoinen, jos äitini haluaa valkokukkaisen niin miksi ei. Kyllä nekin ovat kauniita. Olen googletellut puiden kuvia ja vertaillut lajikkeita. Eihän se ole minun puuni eikä minun pihani, mutta silti, tulen luultavasti kiintymään siihen vähintään yhtä paljon kuin puutarhamyymälän orpoihin japaninkirsikoihin viime kesältä. Kadehdin kamalasti vanhempiani. He ovat saavuttaneet kaiken sen, mitä itse olen toivonut elämältä. Minäkin haluaisin vakituisen työpaikan ja puolison, jonka kanssa muuttaa omakotitaloon hoitamaan puutarhaa. Mutta olen joutunut toteamaan, että tämän unelmani toteutuminen on jokseenkin epätodennäköistä. Minulla tulee mitä todennäköisemmin olemaan tulevaisuudessakin vain pätkätöitä työttömyysjaksojen välissä, en koskaan tule saamaan asuntolainaa, eikä olematon sosiaalinen elämäni minulle puolisoa anna. Voin käydä Setan ryhmissä ja kirjoitella tyttörakkausfoorumeilla, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa se on kuin kaikki muukin väkinäinen seuranhaku. Kaikki naiset ovat heteroita ja miehiä preferoivia bissejä ja ne vähät, jotka tykkäävät tytöistä, asettavat vaimoehdokkailleen niin naurettavan kovat vaatimukset, että minun on mahdotonta koettaa kilpailla näillä markkinoilla. Joskus mietin, pitäisikö unelmista pitää hanakasti kiinni vai koettaa luovuttaa. Siskoni on juuri nyt onneton, koska on havainnut, ettei hänen miehensä halua lapsia, vaikka hän on itse niistä haaveillut kauan. On vaikea paikka miettiä, koettaako toteuttaa haave siitä huolimatta vai hyväksyä, ettei todennäköisesti saa haluamaansa. Pitäisikö minun vain hyväksyä, että ei tule unelmistani mitään ja koettaa löytää mielekästä elämää ilman pihakukkia ja vaimoa, vai olla luovuttamasta ja toivoa toivomasta päästyäni silläkin uhalla, että epäonnistuttuani pettymykseni on kahta pahempi jos kuvittelin minulla oikeasti olleen mahdollisuuksia. Kaikkea haluamaansa ei voi saada, ja monen mielestä geneerinen onnentupa-unelma on pinnallinen, arvoton eikä lainkaan kunnianhimoinen, pitäisi kuulemma olla suurempiakin unelmia. Mutta minulla on vain pieniä unelmia. Eivätkä ne mielestäni ole erityisen kohtuuttomia. Minä toivoisin elämältäni enemmän kuin parvekkeettoman yksiön, työttömyyshelvetin ja yksinäisen sinkkuuden. Minä haluan, enkä tahdo tukahduttaa haluani tai olla kuin sillä ei olisi merkitystä. Mutta jotain minun pitää tehdä, jotta en olisi onneton vain siksi, etten saa haluamaani. Jollakin tavoin oppia tulemaan toimeen pettymyksen kanssa. (1 Comment |Comment on this)
Tuesday, October 25th, 2011
2:06 am	"Näin tällaista unta..." Näen (ja muistan) unia aika vähän, mutta siitäkin huolimatta olen huomannut, että näen painajaisia hyvin harvoin, mistä olen tietenkin hyvin kiitollinen alitajunnalleni. Ärsyttäviä ja ahdistavia unia saatan nähdä, mutta hyvin harvoin sellaisia, jotka olisivat aidosti pelottavia. Uneni alkoi kuin tavanomainen kiusaamisuni, sillä, että pahantahtoinen ihmisotus kiinnittää minuun huomiota, ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen ottaen se sanoo, ahdistun ja etsin epätoivoisesti keinoa päästä kiusankappaleesta rauhaan. Tällä kertaa vain jatkoin kävelemistä, siinä toivossa, että se ei jaksa seurata kovin kauaa. Mutta kiusaaja jatkoi seuraamista ja suunsoittoa. Se pyrki vastenmielisen lähelle, aivan kasvoihin kiinni. Käänsin kasvoni pois ja koetin käsivarrella pitää sitä loitolla, mutta se vain vaihtoi puolta. Kun tätä oli jatkunut jonkinaikaa, aloin aavistaa pahaa. En edelleenkään erottanut (tai muista) kiusaajan sanoja, mutta jokin sen puheessa muutti vihani hiljalleen peloksi. Ymmärsin, että tämä ihmisotus ei ole ainoastaan ilkeä, se aktiivisesti tahtoo minulle pahaa, se on vaarallinen. Kuten tällaiset unet stereotyyppisesti menevät, huomasin joutuneeni nurkkaanajetuksi. Minun oli pakko kohdata vihamielinen ihminen. Se alkoi kertoa, mitä kaikkea aikoi tehdä minulle, ja onnekseni en muista siitä mitään, mutta muistan, kuinka peloissani olin, ja sen verran muistan, että se puhui fyysisestä kiduttamisesta. Äkkiä tajusin, että minulla on kädessäni ase. Päättäväisenä siitä, että en alistuisi silvottavaksi ilman vastarintaa, ammuin, ensin ilmaan, ja kun uhkailija ei siitä pelästynyt, toin hitaasti asekäteni osoittamaan häntä. Vieläkään se ei luovuttanut ja lähtenyt pois. Ammuin sitä vatsaan. Ja siitä oikea painajaiseni vasta alkoi. Sillä kasvoton, äänetön kidutuksella uhkailija oli kadonnut ja sen tilalla oli Tapsa, halvaantuneena polvillaan, luodinreikä keskellä vatsaa. On vaikea kuvailla sitä täydellisen kauhun, epätoivon ja paniikin tunnetta, kun tajusin haavoittaneeni kuolettavasti oikean uhkan sijaan ystävää. Uni loppui ennen kuin Tapsa ehti kuolla, mutta ne lyhyet hetket, kun seuraan vierestä hänen kuolemistaan, olivat hirvein unikokemukseni pitkiin aikoihin. Se täydellinen avuttomuus, verenvuoto ja hänen silmänsä, jotka eivät koskaan sulkeutuneet, edes silmänräpäyksen ajaksi - enkä minä voinut mitään. Vain kirkua kauhuissani. Pahaa unta. Onneksi näen painajaisia vain harvoin. (1 Comment |Comment on this)
Sunday, October 23rd, 2011
4:46 am	väliaikatietoja 52 kg (ei vaakaa, joten toiveikas arvio), 0 kutsua työhaastatteluun (mutta ollut työtön alle viikon), 0 veriannosta (mutta rahat vähissä ja ainoa luovuttaja Helsingissä) Syksyn värikäs kausi alkaa hiljalleen olla ohi, mikä surettaa minua hieman, mutta se on osa luonnon kiertokulkua. Olen hyvin iloinen, että asun maassa, jossa ympäristön ulkonäkö vaihtelee hyvin paljon kausittain. Silti, jos kevään rakastajat harmittelevat sitä, että sinivuokkojen kukinta kestää vain lyhyen hetken, minä syksyn rakastajana harmittelen sitä, että koivu ja haapa varistavat kullankeltaiset lehtensä aivan liian nopeasti. Pudonneet lehdet koristavat vielä joitakin päiviä nurmikkoa (ja saavat minut toivomaan, että minulla olisi piha jota haravoida) ennen kuin maatuvat ja menettävät värinsä. Tavallisesti en pidä keltaisesta enkä oranssista väreinä, mutta kesän yksitoikkoisen vihreän monotonisuuden jälkeen ne ovat virkistävää vaihtelua ja kylmenevässä säässä näyttävät erityisen lämpimiltä väreiltä. Aurinko laskee varhain, ja nyt, kun olen taas työtön, olen nopeasti palannut nokturnaaliseen rytmiini. Niin epäkäytännöllistä kuin se onkin (maailma pyörii edelleen aamuvirkkujen aikataulussa), on miellyttävää voida jälleen herätä auringonlaskun aikaan. Etenkin, kun näin syksyisin aurinko usein paistaa matalalta. Minulla on ollut paljon migreenejä sen vuoksi. Joten nukun päivänvalon ohitse, kuin kunnon kliseinen cityvampyyri (olen päässyt auringosta väliaikaisesti, nyt kun vielä keksisi, miten välttää suihkussa käynti - siinä toinen, kliseinen vampyyriheikkouteni. Selvästikin tarvitsen kylpyammeen). Cityvampyyrin elämästä puheenollen, tähän aikaan vuodesta halu juoda verta kasvaa. It's beginning to bother me. On päiviä, jolloin en osaa ajatella mitään muuta. Verta on niin vaikea löytää. Tarkemmin sanottuna, luovuttajia on vaikea löytää. Ja olen sen verran köyhä, ettei matkat pääkaupunkiseudulle Marian luo järjesty ihan sormia napsauttamalla (olettaen, että Maria suostuisi luovuttamaan verta.). Sitä paitsi, minulta on kertakäyttöterät loppu. Toki kertaalleen käytetty ja desinfioitu terä on monesti kelvannut (ja itseeni voin käyttää ihan mitä sattuu, kun minulle riittää haavan desinfiointi) mutta periaatteen vuoksi (ja koska mahdollisille luovuttajille vain parasta) haluaisin, että minulla olisi varastossa korkkaamattomia teriä. Ongelma on siinä, että niitä pitäisi ostaa apteekista, mutta olen hakenut apteekkeihinkin töihin äitini suhteilla, enkä kehtaa näyttäytyä terien ostajana (kun pelkään, että ne kysyvät, mihin aion niitä käyttää ja kun en osaa vastata, luulevat että viiltelyyn). Tarvitsen välittäjän. Tapsa lupaili alustavasti voivansa auttaa, mutta on Kolumbiassa. Niin no, ei minulla ole Tampereella luovuttajia kumminkaan, joten terien ostaminen on vähän yhtä turhaa kuin ostaa kondomeja vaikka on selibaatissa. Mutta kun sitä ei koskaan tiedä. I like to be prepared. Ihmeitä on tapahtunut aiemminkin, sellainen voi sattua uudestaan. Pakasteveri on kallista ja haisee pahalta ja sen sahaamisessa on helvetisti vaivaa, joten olen luovuttajan puutteessa sortunut juomaan omaa vertani taas vaihteeksi. Se on sentään ilmaista, ja oman veren juonnissa on se etu, että saan juoda niin paljon kuin tahdon eikä minun tarvitse varoa kivun tuottamista. Luovuttajien kanssa pelkään aina tuottavani liikaa kipua, joten yritän aina olla erityisen varovainen (enkä pelkästään kohteliaisuudesta, sillä jos luovutus on kivulias, se voi jäädä luovuttajan viimeiseksi kerraksi). Still, it's just not the same. Don't know why. Something is missing. Or maybe I just have crappy blood. Yritän pitää huolta verestäni, pitää sen terveenä ja hyvälaatuisena, juuri ajatellen näitä tapauksia. Mutta myös siltä varalta, että joskus tapaisin toisen verenjuojan. Yhtä kauan, kuin olen tuntenut halua juoda verta, olen myös ollut avoin sille ajatukselle, että luovuttaisin verta itse. Lukuunottamatta yhtä kertaa, kun Maria halusi kokeilla verenjuontia, en ole luovuttanut kenellekään henkilökohtaisesti. Mutta Veripalvelu sentään haluaa vastaanottaa luovutuksiani, ja odotan innokkaasti seuraavaa kertaani. Se sijoittuu marras-joulukuulle, joten voisin tehdä joululuovutuksen. Veren terveydenhuollosta. Myönnän, että vaikka muuten pidän yrttilääkintää ja luontaistuotteita epäluotettavana huuhaana, veren ja verisuonten terveyttä tukevia tuotteita/ruokia on ylipäätään niin vähän, että olen sinisilmäisesti ostanut väitteet siitä, että salvia on hyväksi verelle. Sain Jonnalta lahjaksi ison kimpun salviaa, joten olen keitellyt salviateetä, rosmariinilla ja veripeipillä maustettuna. Rosmariini alkaa olla lopussa. Se on myös taikayrtti, joka parantaa veren laatua. Veripeippi sen sijaan lähinnä tuoksuu hyvältä ja antaa teelle hieman tummaa väriä. En ole syönyt lihaa sen jälkeen, kun palasin työttömäksi, joten olen koettanut syödä rautatabletteja, mutta vatsani vihaa niitä. Jonna maistatutti minulla kerran kasvisperäistä hemoglobiininnostatus-litkua, joka kuulemma ei tapa vatsaa. Se oli aika jännää ainetta. Kuin mustaherukkamehua, jossa on keitetty kuparikolikoita. Mutta sen verran kallista, että jos kaipaan rautaa, minun kannattaisi ennemmin vain ostaa lihaa. Minkä aion tehdäkin, kunhan saan Kelan tuet taas juoksemaan. Syksy kallistuu päivä päivältä lähemmäs talvea, aurinko laskee päivä päivältä aikaisemmin ja verenjuoja tahtoo juoda verta. Luonnollinen kiertokulku jatkuu odotettuun tapaansa. Ei mitään uutta tämän taivaan alla. (Comment on this)