Life as a cityvampire

Mangasta ja japanilaisista kirjoitusmerkeistä

2009-12-17T22:00:16Z

Forgive the bad English. Joistakin aiheista luen melkein yksinomaan englanniksi, jolloin on hyvin vaikeaa kirjoittaa niistä pudottamatta väliin hieman englantia.

Pääsin teoriakokeen uusinnasta läpi. Juhlistin tätä ostamalla kermatäytemunkkeja ja avaamalla joululahjani (yes, I buy a gift for myself, at least will get one I really like) etuajassa. Olin tilannut nettikirjakaupasta mangaopuksen nimeltä First Love Sisters. Kuljettuani kauan ulkona kylmässä (katsastusasema oli aika kaukana) oli nautinnollista ryömiä lämpimään peiton alle syömään kermamunkkeja ja lukemaan romanssia, joka oli silattu yhtä vaaleanpunaisella sokerikuorrutteella kuin leivonnaiset. So sweet it almost made me diabetic.

Kun avasin kuplamuovikirjeen, jossa sarjakuvakirja oli lähetetty, olin hyvin innoissani. Olen toki tilannut kirjoja ja sarjakuvia netistä aiemminkin, mutta tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun sain käsiini oikeaa, hyvälaatuista yurimangaa. Olen toki yurin suurkuluttaja, mutta tätä genreä ei juuri käännetä englanniksi (vain aivottomimmat ja surkeimmat tekeleet saavat tämän kunnian, ikävä kyllä). There's plenty of boys' love and genderbendy stuff, but those aren't my cup of tea (I loved Simoun, but that one was practically girls' love anyway). Kerran ostin Akateemisesta sellaista roskaa kuin Strawberry Panic, ihan vain koska olin innoissani nähdessäni hyllyssä edes yhden kirjan yurimangaa (a real book! Not a scanlation! Wow!). Samaa riemua tunsin tänään, kun selasin uutta sarjakuvakirjaani. Shiny! Pretty! Color pages! And it's a real book! Ooh, me likey!

Tarina itsessään ei ole kovin kummoinen (it's a "story A": girl meets girl, they fall in love, confess and proceed to kissing and other cuteness). Marimite-klooni hieman intiimimmällä romantiikalla maustettuna (no off-screen kisses, thank gods of yuri for that). Mutta verrattuna useimpiin suosittuihin sarjoihin, kirja on loistava. There's no fanservice. Really. No maids, swimsuits, panty shots, random gropage, waterballoon boobs or lesbirapes (oh well, there are school uniforms, but they aren't particularly pervy ones). Hahmot ovat aika geneerisiä, mutta niillä tuntuu sentään olevan luonne ja aivot. All the girls in Strawberry Panic (for example) have no frontal lobes. Hahmojen yksinkertaisuutta selittää osittain sarjan monimutkainen synty, sillä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä (joiden joukossa Marimiten kuvittaja, ei ihme, että päähenkilö näyttää epäilyttävän tutulta). Tarina on täytynyt pitää sellaisena, että kuka hyvänsä siihen seuraavaksi tarttuisi voisi aloittaa samasta kuin kaikki muutkin. Suoraan sanoen siis tarina junnaa paikoillaan. Not a bad thing, actually. En pitäisi siitä, että tarina jää ikuisiksi ajoiksi kesken jännittävän juonikehityksen. Tämä nimittäin on ainoa kirja kyseistä sarjaa englanniksi, eikä loppuja ilmeisimmin tulla kääntämäänkään.

Hehkutettuani nyt aikani mangaa, voinen horjuvan aasinsillan kautta siirtyä eilisillan aktiviteetteihin. Harjoittelin nimittäin eilen kanji-merkkien maalaamista. Annikan selkään, vieläpä. Olemme menossa lauantaina vampyyri-teemaisiin pikkujouluihin. Annika aikoo pukeutua vampyyrinmetsästäjäksi. Puku jättää yläselän paljaaksi, ja sinne olisi tarkoitus maalata vampyyreita (muiden mörköjen ohella) karkoittava loitsu. Tein taustatyötä löytääkseni oikeat kirjoitusmerkit ja löysin ne hieman yllättävältä taholta. Googlettamalla "Evil spirit be gone!" sain lähinnä Sailor Moon-linkkejä. Oh, right, that's what's written on Rei's ofuda. Sailor Moon opettaa japaninkieltä...

Joka tapauksessa, kopioimme merkit paperille. Annika maalasi muutaman ofudan propeiksi, minä harjoittelin hänen selkäänsä maalaamista, jotta osaan sen lauantaina. Oli aika vaikeaa saada merkit suunnilleen samankokoisiksi ja -levyisiksi. Varmasti suttujälkeni ei kelpaisi kalligrafian opettajalle, mutta merkeistä tuli tunnistettavia ja aika sieviä. Niiden maalaaminen oli yllättävän miellyttävää. En aiemmin oikein ole tajunnut kanji-tatuointeja ja muuta vastaavaa, mutta nyt aloin nähdä niissä kauneutta. Ymmärrän täysin, miksi tähän kirjoitukseen on uskottu sisältyvän jotain maagista ja miksi niitä, jotka sen ovat taitaneet, on pidetty arvossa. Olisi todella hienoa osata piirtää ja lukea japanilaisia kirjoitusmerkkejä. Mutta minun olisi kai pitänyt aloittaa yhdeksänvuotiaana jos oikeasti aikoisin joskus lukea niitä. Voisin silti ehkä opetella niitä hieman, amatöörinä, ihan vain niiden kauneuden vuoksi. And when I'm 60, maybe I'll be able to read Marimite-novels. Who knows? (Maria-sama does, that's who.)

Yhden merkin minä tietenkin olen tuntenut jo aikoja sitten. Nimittäin sen, joka (mikäli en ole aivan vääriä lähteitä lukenut) tarkoittaa verta. 血. Because, you know... blood drinker. Aina ollessani tekemisissä jonkun sanakirjan kanssa, tarkistan tuon, sillä minulle se on tärkein sana.

Pikkujouluihin palaten, I'm going as Kei from Akaiito (the game I wrote about some time ago). Tähän päädyin en pelkästään siksi, että se on helppo asu (tarvitsen saparot, minihameen ja jonkinlaisen solmion/rusetin, those are her only trademarks), vaan koska olen melko varma, että teeman mukaisesti pukeutuneiden joukossa tulee olemaan vampyyreita ja vampyyrinmetsästäjiä, mutta luultavasti ei juurikaan verenluovuttajia. Which is a shame, because donors are just as awesome. On surullista, että tämä hahmoluokka on aliarvostettu, minusta se on hyvin mielenkiintoinen (but then, I'm a blood drinker, it would be weird to go as "myself" or as someone who kills my kind). Kei sattui olemaan harvoja oikeita luovuttajia, joita tuli mieleen. Should I be worried that most of the vampire books in my shelf have stories about "victims", not about donors? I could go on a bit about how weird it is that some people, who find bloodsucking vampires sexy because the blood drinking is seen as a sex metaphor, still fail to see violent blood drinking as a rape metaphor, but maybe not today.

cityvampire @ 2009-12-14T23:06:00

2009-12-14T21:06:23Z

Teoriakoe epäonnistui, ja kun menin maanantain tanssiharjoituksiin, siellä olikin ovi lukossa eikä ketään paikalla. Hmph. Ketuttaa.

Marian tupareissa oli ihan nautraalia. Ei mitenkään suunnattoman hauskaa, muttei ahdistavaakaan. Vilander oli onneksi paikalla, niin en tuntenut pilaavani tunnelmaa istumalla yksin ikkunalaudalla (hieno ikkunalauta, minäkin tahdon tällaisen, hyvin mahtuu ruukkukukkia). Kaikenkaikkiaan kotoisa kämppä. Vähäsen minulle tuli mieleen Ylpeyden ja Ennakkoluulon kohtaus, jossa Elisabeth vierailee Pemberleyssä ja ajattelee itsekseen, että minä olisin voinut olla tämän kartanon emäntä. Maybe I could have, but I fucked up, so we'll never know. Kyllähän se vitutti.

En oikein tiedä, mitä ajatella Marian uudesta pojasta, Paavosta. Hän on ollut minulle kohtelias, eikä ole ainakaan suorasti vittuillut minulle. Pari kertaa olen sivukorvalla huomannut jotakin, jonka voisi tulkita loukkaavaksi, mutta on niin vaikea sanoa, ovatko ne tarkoituksellisia vai vain suusta pudonneita sammakoita. Tarkoituksellista uskon ainakin olevan sen, että erityisesti silloin, kun minä olen lähistöllä, hän tuntuu kokevan tarvetta imuttaa Marian kitarisoja pitkään ja hartaasti, ihan vain ärsyttääkseen minua. Ärsyttäähän se. Nännäsnää kato mitä mulla on mut sull ei ookaan. Immature and annoying. Hyvin paljon mielipiteeseeni tästä ihmisestä vaikuttaisi se, onko hän tietoinen siitä, että Maria luovuttaa minulle verta. Sillä jos hän tietää ja hyväksyy sen, silloin hän on ansainnut kunnioitukseni siitä, että on avarakatseinen, suvaitsevainen ja kykenee antamaan puolisolleen sellaisen määrän vapautta, mitä läheskään kaikki eivät ole valmiita antamaan. Mutta minä en tiedä, miten paljon Maria on minusta kertonut.

cityvampire @ 2009-12-12T00:10:00

2009-12-11T22:10:29Z

Odotan jo malttamattomana Talvipäivänseisausta. Yritän suunnitella, kuinka saada tehtyä ruokaostokset niin, että voisin suorittaa ostokset myymälöissä, joissa on parhaat mahdolliset lihatiskit (paras on Hervannan S-marketissa, mutta joutunen tyytymään Sokokseen) ja hedelmäosastot (hyvien karambolien löytyminen on se kaikkein oleellisin). Tällä hetkellä suunnitelmani näyttäisivät olevan niin, että menen Annikan kanssa edellisenä päivänä Helsinkiin pikkujouluihin, ja sieltä Lahteen. Hmm. Prismalla ja Citymarketilla saattaa olla jotain tarjottavaa. Aion ostaa myös kukkia.

Huomenna Helsinkiin Marian tupareihin. Mitähän sitä panisi päälle? Bileiden teemana on "mustavalkoinen". (Put down the Marimite-uniform, Chastel, you are not going to your ex-wife's parties wearing fetishgear. But moooom, it's such a pretty dress!).

väliaikatietoja

2009-12-07T20:00:31Z

48,8 kg (aika vakio), 0 vaimoehdokasta (mutta ajattelin mennä keskiaikatanssijoiden joulujuhlaan tanssittamaan nättejä tyttöjä), 0 veriannosta (mutta Duracell-pupu jaksaa vielä jonkin aikaa sillä, minkä sai tanssileiriltä), 0 työhaastattelua (ei kiittäminen Työvoiman Palvelukeskuksen harpyijoita)

Jouluostokset suoritettu, luulisin. En keksinyt mitään isälleni, joten päätin polttaa hänelle musiikkia. Koska isäni on huumorimiehiä, ja suuri lentokoneiden ja lintujen ihailija, päätin tehdä kokoelmalevyn lentämisestä ja linnuista kertovia kappaleita. Jos kenellekään tulee mieleen hyviä biisiehdotuksia, niitä otetaan vastaan (olettaen, etteivät ole niin yberharvinaisuuksia, etten löydä niitä kirjastosta).

Olin vuosi, pari sitten työkkärin puolesta sellaisella "näin teet hyvän työhakemuksen"-kurssilla. Nyt Työvoiman Palvelukeskus laittoi minut samanlaiselle. Tämä ärsyttää minua, koska en opi mitään uutta, ohjaaja tuo mieleeni ala-asteen sadistiset opettajat ja ajotunneissani tulee väkisinkin viikon tauko, jonka aikana taitoni ottavat takapakkia (heh heh, ajotaidot ottaa pakkia... no jaa. Yritykseni saada tähänkin entryyn aitoa ja oikeasti naurettavaa huumoria karahti karille kuin koskenlaskijan Cesna).

Ensi lauantaina on Marian syntymäpäiväkutsut/tuparit. Minua hermostuttaa, sillä en yleensä ole edukseni tällaisissa juhlissa (kuten joskus olen sanonut, minulla paha tapa mököttää juhlilla herra Darcymaisesti). Mutta aion mennä silti. Maria on sentään ryhtynyt uudestaan luovuttajakseni. Vähin, mitä voin tehdä osoittaakseni kiitollisuutta, on tulla hänen kutsuihinsa.

God of fire and ashes, goddess of water and blood tides

2009-11-28T21:55:08Z

Auringosta, kuusta ja luonnonvalon merkityksestä.

Annika on joskus hieman hämmästellyt sitä, ettei kaamosmasennus näytä vaikuttavan minuun. Eivätkö ainainen pilvinen sää ja pimeät aamut masenna minua? No, sade on ehkä ikävää, mutta eipä juuri. Eikö luonnonvalon puute väsytä minua ja vaikuta hormonitasapainooni? Ei näemmä ainakaan yhtä radikaalista kuin kämppistäni ja monia, monia muita, joille valon määrällä ja laadulla on suurempi merkitys.

Auringonpalvonta on ilmiö, jonka olen oppinut tuntemaan lapsesta saakka. Kesällä toivotaan kovasti poutasäätä, talvella harmitellaan kaamosta. Auringon läsnäololla tuntuu olevan suora vaikutus ihmisiin. Sen valo virkistää ja saa hyvälle tuulelle, maailma näyttää kauniimmalta. On toki tehty tutkimuksia ja todettu, että valolla on positiivinen vaikutus, niin D-vitamiinen kehittäjänä kuin hormonitasapainoon vaikuttavana tekijänä. Keinovalo ja kuunvalo eivät kykene antamaan ihmisille tätä samaa, siltä ainakin vaikuttaa.

Itse olen kuitenkin poikkeus. En ole koskaan ihmetellyt asiaa. Olenhan sentään asperger, homoseksuaali, sata-allergikko verenjuoja, joten olen aina tiennyt, että ihmiset ovat erilaisia, eikä ole mitään sellaista, mikä yhdistäisi aivan kaikkia. Vaikka kuinka yleinen ja tavanomainen piirre, aina löytyy joku, jolta se uupuu. Minä en ole auringonpalvoja. Auringonvalolla ei näytä olevan minuun suoraa, paremman olon tuovaa vaikutusta. Päinvastoin se häikäisee silmiäni ja tietyissä olosuhteissa laukaisee kivuliaita migreenikohtauksia. Lisäksi se paahtaa ihoni ruman punaisen väriseksi. Tämä liitettynä kesäauringon unettomia öitä aiheuttavaan kirkkauteen ja helteisiin, joita vastaan kehoni taistelee huonosti, onko mikään ihme, etten pidä auringosta enkä välitä nähdä sitä paitsi Sotahuudossa ja syksyisin ihastellakseni ruskaa.

Toinen luonnonvalo, joka aiheuttaa kipua on tuli. Kynttilänliekki sokaisee kirkkaudessaan ja liian hämärässä tilassa on paha migreeninaiheuttaja. Nuotio tai huonosti vetävä takka savuttaa ja savun hengitys toimii migreeninlaukaisijana myös, vaikka kunnon tulen valo onkin tarpeeksi himmeää silmilleni. Keinovalo, jos se ei välky, liiku tai ole tarkoituksella tehty häikäiseväksi, ei häiritse arkoja silmiäni.

Keinovalot virkistävät minua ja luovat pimeään kotoista tunnelmaa. Olen käsittänyt, että useimmille keinovalo ei riitä, vaan syysmasennusta lievittääkseen he tarvitsevat oikeaa auringonvaloa tai erikoislampun, joka imitoi luonnonvaloa. Luulen, että itse saan jo pelkästään koneen näyttöä katsoessa kylliksi valoa vaikuttamaan hormoneihini (D-vitamiinia saan toivon mukaan kylliksi lihasta).

Minä olen kuunpalvoja. Se tuntuu ehkä järjettömältä. Ensiksikin, kuulla ei ole mitään tieteellisesti todistettuja vaikutuksia ihmisen terveyteen. Toiseksi, kuunvalo jää joka tapauksessa kaupungissa asuvalta näkemättä, sillä se hukkuu valosaasteen joukkoon, kuten myös tähtien valo. Voisi myös arvostella, enkö oikeasti ole auringonpalvoja, sillä kuu ei itse valaise mitään, vaan heijastaa auringonvaloa. Kaikesta tästä huolimatta seuraan kuun vaiheita ja koen sen läsnäolon vahvistavan ja ilahduttavan minua. Ehkä olen vain taikauskoinen verenjuoja, mutta haluan uskoa, että kuullakin on kyky vaikuttaa joihinkin ihmisiin (ei kaikkiin, kuten ei aurinkokaan vaikuta kaikkiin näkyvissä määrin).

On totta, että kyvyttömyys nähdä kuunvaloa kaupungissa välillä harmittaa minua. Mutta tiedän, että vaikken voi nähdä sitä, it's there, shining on me. En ajattele kuuta peilinä, joka passiivisesti heijastaa auringonvaloa, vaan suodattimena, joka muuttaa sokeutta aiheuttavan, vaarallisen valon turvalliseksi, lempeäksi valoksi. Aurinkoon ei voi katsoa, mutta kuuta saa häpeämättä tuijottaa. Pidän syksystä ja talvesta, jolloin kuun näkee helposti ja pimeä laskeutuu niin aikaisin, että ulos voi vielä mennä pelkäämättä. Kesäisin en uskalla liikkua yksin pimeällä, kun se alkaa vasta keskiyön paikkeilla, jolloin ihmisiä ei enää liiku. Sitä paitsi, kesäisin kuu ehtii usein nousta ja laskea ennen pimeäntuloa. Ja kuin valosaaste, aurinko jättää kuun varjoonsa niiden ollessa yhtäaikaa taivaalla. Silloin kuuta voi ohi vilkaisten luulla pelkäksi valkoiseksi pilvensiruksi. Pari vuotta sitten talvipäivänseisaus-juhlissa oli hieno, kirkas täysikuu. Murjulassa ei ollut valosaastetta, joten saatoin todella nähdä kerrankin kuunvalossa. Se oli mahtava kokemus.

Seuraan kuun vaiheita, toisinaan tosin aika laiskasti. Ne eivät lopulta kuitenkaan ole muuta kuin kuun oman varjon heijastuminen sen pintaan. Miksi varjon pituuden määrällä olisi jotain vaikutusta? En tiedä, mutta jokin sisäinen, vaistonvarainen puoli minussa sanoo, että valkoisella ja mustalla kuulla on eroa ja niillä on merkitystä. Minusta tuntuu, että samalla tavoin kuin kuun liikkeet vaikuttavat vuorovesiin, se vaikuttaa myös vereen. En osaa sanoa millä tavalla, mutta jotenkin. Jotkut naiset ovat sanoneet, että heidän kuukautisensa tapaavat alkaa jonkin tietyn kuunvaiheen aikaan. Punainen kuu, kuunpimennys, on verenjuojalle erityisen pyhä.

Tänään minä näin pitkästä aikaa kuun. Se ilahdutti minua suuresti, kuten auringon näkeminen ilahduttaa Annikaa.

cityvampire @ 2009-11-23T02:35:00

2009-11-23T00:35:26Z

Näin unta kolmesta miehestä, jotka laskivat koskea bajamajalla. Miksi kaverini saavat aina kuvailla nähneensä hienoja, juonellisia unia, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä minun alitajuntani leffateatterissa esitetään surrealistisia, ulkomaisia taide-elokuvia?

Aina välillä minua huolestuttaa, että olenko vieraantunut ihmisistä, kun elän suurimman osan ajastani unelmissa, paeten pilvilinnoihin. Mutta eilen olin muiden kanssa tapaamassa Tweniä hänen Tampereen asunnollaan. Huomasin, että en ainakaan ole lakannut kaipaamasta oikeiden ihmisten seuraa, enkä siis ole vielä liian pahasti kuoreenvetäytynyt. Siinä vaiheessa, jos vanha erakon ihmisvihamielisyyteni kasvaa uudestaan osaksi luonnettani, on aika huolestua. Vasta siinä tapauksessa. Sitä ennen todellisuuspako on harmitonta.

Olen ehkä kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta joskus nuorempana, kun minulla ei ollut juuri ystäviä, tunsin ihmisten vain satuttavan minua, sillä olen herkkäsydäminen ja siten helposti satutettavissa. Minusta tuli erakko, joka ajatteli, että parhaiten suojelen itseäni satutetuksi tulemiselta sillä, että olen muiden kanssa tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Minulla oli aina lähtökohtaisesti kovat puolustukset, enkä luottanut kehenkään.

That was another lifetime. I'm much happier now. Joskus minua hämmästyttää, kuinka paljon olen muuttunut sitten teini-iän. Sen ei pitäisi yllättää minua, useimmat muuttuvat kypsyessään ainakin vähän. En tiedä, olisinko vielä erakko, jos en olisi löytänyt nykyisiä ystäviäni. Varmaa kuitenkin on, että olisin yksinäinen.

Lopettaakseni tällä kertaa vähän vähemmän tunteellisesti - Where the fuck are the fucking periods? Sain kivut jo keskiviikkona ja iskivät sellaisella voimalla, etten voinut miekkailla, vaan verta ei näy eikä kuulu. Jos en olisi homo ja sinkku, alkaisin olla aika huolissani.

cityvampire @ 2009-11-19T01:23:00

2009-11-18T23:23:21Z

Tänään miekkakoulussa havaitsin alkulämmittelyjen aikana, että kivut ovat liian kovat voidakseni jatkaa. Minulle on aiemminkin käynyt näin, migreeni tai kuukautiskipu ei tunnu kotona, vaan Murphynlaillisesti vasta, kun olen jo reissannut bussilla kaupungille, kävellyt salille ja vaihtanut vaatteet. Mutta reissu ei ollut aivan turha. Vahtimestari antoi minulle takaisin kadottamani puutikarin. Sen katoaminen oli masentanut minua, kun en voinut uskoa muuta kuin että joku oli varastanut sen piruuttaan pukuhuoneesta. Ilmeisesti olin unohtanut sen liikuntasaliin ja siivooja oli pannut talteen. Onneksi kolvasin siihen nimeni.

Lisäksi viime viikon tyttö kysyi numeroani ja sähköpostiosoitettani. Totta puhuen hieman epäröin, sillä enhän tunne häntä vielä. Mutta annoin kuitenkin. Kun joku on kiltti ja kohtelias, minun on vaikea kieltäytyä. Toivotaan, että hän on kiltti ja kohtelias jatkossakin, eikä osoittaudu vaikeaksi. Jokin hänen tavassaan puhua muistuttaa minua kehitysvammaisista serkuistani, mikä saa minut miettimään, onko hän kenties yksinäinen vaiko luonnostaan luottavaisen tuttavallinen.

Kehitysvammaisista puheen ollen, keskustelin tänään äitini kanssa veljestäni. Meillä on ongelma. Äitini usein painostaa minua ja siskoani osoittamaan kiintymystä veljelleni. Minusta tämä on epämiellyttävää, koska haluaisin tekojeni tulevan sydämestäni, en siksi, että joku painostaa minua niihin. Siskoni, joka on temperamenttinen, on aika terävin sanoin ilmaissut ärtymyksensä tästä, ja äitini on murheenmurtama, sillä hänestä käytöksemme osoittaa, ettemme muka oikeasti välitä veljestämme.

Se, että äitini sanoo, etten minä välitä, satuttaa minua. On totta, etten ole veljelleni yhtä läheinen kuin äitini ja siskoni, ja siksi suhteemme on etäisempi. Minä en osoita välittämistäni samalla tavalla kuin äitini. Minusta olisi inhottavaa, jos osoittaisin teeskenneltyä, ylilyötyä ystävällisyyttä, jonka motivaatio ei olisi se, että haluan ilahduttaa veljeäni vaan se, että saan äitini hyväksynnän. Se ei ole oikea syy muuttaa käytöstä jotain ihmistä kohtaan.

Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että suhde minun ja veljeni välillä on ihan ok. En ole huomannut, että veljeni yhtään kaipaisi minun huomiotani enempää. Ja kyllä minä uskon osaavani lukea hänen käytöstään, olen sentään asunut hänen kanssaan samassa talossa kymmenen vuotta, varttunut yhtä aikaa hänen kanssaan. Edes lapsena emme olleet läheisiä. Emme vihamiehiä, mutta emme ystäviäkään.

Luulen, että perimmäinen ero minun ja äitini ajattelussa on "veri on vettä sakeampaa"-myytti, johon äitini uskoo ja minä en. Äidilleni suku ja juuret ovat hyvin tärkeitä. Minä en koskaan kiinny kehenkään vain siksi, että hän sattuu olemaan minulle sukua, eikä sukuni menneisyys juuri minua kiinnosta. Kun jokin aika sitten vierailin kotonani, ja ilmaisin kantani, äitini moitti, että Raamatussakin sanotaan, että pitää kunnioittaa vanhempiaan. Vastaukseni oli, että en ole kristitty - ongelma ratkaistu. Tämä tuntui tulevan suurena järkytyksenä siskolleni, joka oli paikalla. Outoa. Olin luullut, että kaikki tiesivät minun eronneen kirkosta. Joka tapauksessa, toivon veljelleni parasta, koska kehitysvammaisten mielekäs ja hyvä elämä on mielestäni tärkeää noin yleensä, ja koska tiedän, että hän on joutunut kokemaan paljon vastoinkäymisiä. En siksi, että satuimme molemmat syntymään samalle pariskunnalle.

Yritin puhua hyvin hillittyyn ja kohteliaaseen sävyyn. Yritin saada äitini ymmärtämään, miksi tunnen ja ajattelen aiheesta, kuten teen. Mutta jossain vaiheessa kuulin, kuinka hän vain nyyhkytti ja päivitteli, ettei kukaan välitä veljestäni paitsi hän. Silloin tiesin, että hän oli lakannut kuuntelemasta ja vaikka teki kipeää jättää hänet uskomaan kivisydämeeni, tajusin, ettei keskustelua voisi enää jatkaa. Eikä hän varmasti edes tiedä, kuinka paljon tuo keskustelu sattui minuun.

Tällaisina hetkinä kaipaan terapeuttiani enemmän kuin koskaan. Hänen kanssaan osasin aina käsitellä konfliktit järkevästi ja päästä niistä yli. Nyt tämä aihe vain syö minua, enkä tiedä mitä tehdä. Antaako periksi ja teeskennellä äitini mieliksi, vai yrittääkö vielä kerran selittää hänelle, miksi en teeskentele. Koska jälkimmäinen ei onnistu, sillä äitini ei kuuntele, minun lienee taas pakko valehdella välttyäkseni kivulta. Sillä teeskennelty, painostuksesta osoitettu ystävyys on valehtelua.

Väkivallasta ja pornosta viihteenä

2009-11-17T20:53:02Z

Onko kiinnostus niihin luontaista ihmiselle, vai nauttiiko niistä oikeasti vain pieni, jotenkin häiriintynyt vähemmistö?

Jokin aika sitten luin lehdestä jutun, jonka kirjoittaja kuvaili katsovansa mielellään taltiointeja oikeista teloituksista ja pahoinpitelyistä. Hän ei oikein osannut selittää itselleenkään, miksi katsoi moista. Mutta hän vertasi sitä siihen kaikkeen väkivaltaan, jota tavalliset ihmiset katsovat/lukevat fiktiona. Että hänen viihteensä on puhuttelevampaa, koska se on aidompaa. Hänen mukaansa ihmiset tuntevat luonnostaan mielenkiintoa paitsi pornoa myös väkivaltaa kohtaan.

Minua ajatus puistatti, enkä todellakaan allekirjoita käsitystä ihmisestä sadistina ja tunteettoman seksivietin marionettina. On totta, että ani harva lukemani kirja on joku Jane Austenin väkivallaton romanssitarina. Luen ja katselen kaikenlaista, missä vähintään uhkaillaan väkivallalla. Kuitenkaan en koe itseäni ihmisen tuskalla mässäilijäksi. En puolustele sanomalla, että lukemani tarinat ovat fiktiota, vaikka se onkin ainoa keinoni kyetä lukemaan väkivallasta ahdistumatta (tositarinat eivät kiehdo eivätkä jännitä, vain ahdistavat). Puolustelen sillä, että en nauti väkivallasta itsestään, vaan tarinasta, jonka juonen käänteille se on joskus välttämätön. Jos väkivalta irrotetaan tarinastaan, sillä ei enää ole merkitystä millekään, se on vain inhottavaa.

Aivan sama juttu siinä, miksi porno ei tehoa minuun. Seksi itsessään ei kiinnosta. Sen on oltava osa tarinaa. Huomasin tämän ensimmäistä kertaa, kun latailin jotain eroottista mangaa netistä. Havaitsin ladanneeni kääntämättömänä, mutta kohautin olkiani ja ajattelin "Se on erotiikkaa, en minä mitään helmidialogia menetä." Ja niin minä sitten vain katselin kuvia, enkä tajunnut sanaakaan dialogista, en edes "juonesta". It was really, really boring. Sitten parin viikon päästä löysin samat sarjakuvat käännettyinä. Ääh, nämä eivät olleet kiinnostavia, mutta katsotaan nyt silti, millaisia tarinoita siinä on. Täysin samat kuvat, mutta kun hahmot saivat nimet ja ymmärsin, mitä he sanoivat toisilleen, I noticed I was getting kinda excited. Even though it was just the usual, typical sextalk. Tarina ja henkilöt, vaikka kuinka vähäiset ja typerät, ovat välttämättömiä, että pystyn kiinnostumaan edes vähän näkemästäni.

Varmasti on ihmisiä, jotka katsovat aivotonta pornoa mielellään ja skippaavat elokuvassa dialogin yli päästäkseen väkivaltaisiin kohtauksiin, ihmisiä, jotka nauttivat näistä asioista niiden itsensä vuoksi. Mutta uskon, että ainakin jotkut tuntevat kuin minäkin, eivätkä saa mitään väkivallasta ja seksistä, jos ne on irrotettu tarinasta.

Tanssileiristä

2009-11-15T18:13:35Z

Vielä aika uupunut, joten kirjoitan lyhyesti.

Rasittunein osa kehostani ei ole jalat, vaan oikean käteni peukalolihas. Aamuyöllä janotti ja väänsin jonkin aikaa naama punaisena kokispullon korkkia, ennen kuin tajusin vääntäväni väärään suuntaan.

Hieno leiri. Ihania ihmisiä, sieviä tyttöjä ja runsaasti tanssia. Tanssin lähinnä ECD:tä ja bordonialaisia, tanssiaisten aikana kaikkea, mitä osasin. Tänään opin yhden irlantilais- ja afrikkalaistanssin, molemmat olivat todella hienoja, vaikka ensin mainittu vaati kovaa jalkatyötä ja jälkimmäisessä piti hallita koko kehoa, mikä on hankalaa keskiaikatanssijalle, sillä tavallisesti historialliset tanssit ovat lähinnä jalkatyötä.

Tanssimme tutustumistanssina Gay Gordonin ja juttelimme lyhyesti kaikkien parien kanssa. Eräs tyttö sanoi muistavansa minut Ropeconin tanssiaisista ja ihasteli, että minulla on aina siellä hieno puku. Olin imarreltu, etenkin kun hän tuli uudestaan juttelemaan kanssani ja kävi ilmi, että hän oli harrastanut miekkailua Lappeenrannan koulussa. Mutta sitten joku haki hänet tanssiin enkä ehtinyt jutella enempää. En edes muista hänen nimeään.

Also, it looks like I have donor. For now, at least. Mielenterveys kohosi.

"Näin tällaista unta..."

2009-11-13T13:58:05Z

And a little about silly blood drinking scenes.

Sanoivat unikirjat ja psykologit mitä hyvänsä, olen huomannut, että usein näkemäni uni liittyy jollakin tavalla siihen, mitä luin/katselin/ajattelin illalla ennen nukkumaanmenoa. Joskus selkeämmin, joskus vähän kaukaa hakien. Tällä kertaa kävi aika kirkkaasti juuri niin.

Pelasin illalla netistä löytämääni englanninkäännöstä japanilaiselle visual novel-tyypin pelille nimeltä Akaiito. Visual novel, miten se nyt suomeksi kääntyisikään, on jonkinlaista karkeaa roolipeliä, jossa seuraat tarinan etenemistä ja voit välillä vaikuttaa sen kulkuun, kun päähenkilön jokin valinta jätetään pelaajalle. En minä näitä yleensä harrasta, koska hahmoa ei voi luoda itse ja dialogi on usein pitkäveteistä. Mutta Akaiitoa olen pelannut, koska se kertoo lesbovampyyreista (well, they don't call them either, but they drink blood and grow pretty fond of the heroine, so, yeah, lesbian vampires). Tarinan päähenkilön veri on jotenkin maagista ja antaa juojalleen yliluonnollisia voimia. That's why everyone wants some. Basicly, the point of the game is to stay alive (jos siinä sivussa saa aikaan romanssin, niin hienoa, but that's just the subplot).

Minä onnistun yleensä tapattamaan itseni. En malta olla käyttämättä jokaista tilaisuutta juottaa verta liittolaisilleni, joten sitten, kun pahikset astuvat kehään, niiden ei tarvitse kuin raapaista päähenkilöä ja tyttö kaatuu maahan verenhukasta kuivuneena. Verenjuontikohtaukset vain huvittavat minua suuresti. Vaikka peli myy tyttörakkaudella, se ei sisällä varsinaista erotiikkaa. Tähän mennessä en ole nähnyt kahden hahmon edes suutelevan. Tämän kompensoimiseksi, verenjuontikohtauksista on tehty juustoisen eroottisia. Tirskun ja kikatan kuin teinityttö joka kerta kun päähenkilö kuvaa purruksi tulemista sanomalla "I clench my teeth down, smothering the sound, as the pain of a foreign object entering my body threatens to escape in a scream." tai innostuu kuvailemaan kuinka "The blood boils from the wound and overflows." See, makers of Lesbian Vampire Killers, instead of putting your blood drinking scenes offscreen - offscreen! - this is what you should have done. I love this cheesy trying-to-be-erotic crap.

Pelattuani huvitin itseäni etsimällä Youtubesta videopätkiä itse pelistä (käännöksessä on pelkkä teksti). Enimmäkseen nämä pätkät olivat pitkäveteistä dialogia, josta en tajunnut sanaakaan (and there's no videoclips about the creepy twins. Youtube, you fail me. I wanted to hear their voice.), mutta onnistuin löytämään pari verenjuontikohtausta. En tajunnut sanaakaan, mutta suljin silmäni ja kuuntelin ääniefektejä. Resulted in lots of immature, idiotic laughter. Tämä ääninäyttelytyö on helposti toistettavissa. Huokailkaa ja voihkikaa, mutta pidätetysti, kuin harrastaisitte seksiä puistopuskassa ettekä haluaisi jäädä kiinni. Lipokaa huulianne. Make it sound stupid. Voila! Esititte juuri verenjuonti-ääniefektin a la Akaiito.

Seliteltyä nyt iltani tekemisiä voisin päästä itse uneen. Aluksi näin suoraan unta, että pelasin kyseistä peliä. Tai mahdollisesti kirjoitin tarinaa siitä. Taustalla soi aiemmin illalla kuulemani uusi musiikkikappale, ja tämä on aika erikoista, sillä uneni ovat useimmiten äänettömiä. Otusten puhuessakin yleensä vain tiedostan heidän puhuvan, en kuule heidän ääntään. Joka tapauksessa kyseinen kappale oli hyvin kaunis ja sopi tunnelmaan. Sitten silmissäni alkoi vilistää valkoisia perhosia (juonielementti pelistä) ja näin unta tavalla, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. En osaa sanoa, näinkö unta, että makasin vuoteella ja näin unta, vai olinko jonkinlaisessa unessa-mutta-hereillä välitilassa. It was creepy and like nothing I've ever dreamed before. Tunsin sydämeni lyövän kiivaasti, hengittäväni huohottaen ja koko kehoni oli täynnä kolotusta, jonkinlaista nakertavaa, syövyttävää kipua. Tunsin oloni uupuneeksi ja raskaaksi, kuin en milloinkaan enää jaksaisi nousta. Valkoisten perhosten lisäksi aloin nähdä punaisia säikeitä ja kipinöitä, ne leijuivat huoneeni ilmatilassa kuin viirit tuulessa tai teenpurut vedessä. Tajusin, että näen veren äänet, sen epämääräisen melun, jota aistin kaiken aikaa. Mutta yksi punasäikeistä oli erityisen iso ja pitkä. Ja minä kuulin sen äänen. Se oli verenluovuttajan ääni, ja se sanoi, että sen kävi minua sääliksi. Juo vertani, se sanoi, niin sinun tulee parempi olo ja jaksat nousta. Tunsin aivan kuin lempeän käden silittämässä harteitani ja poskeani. Sydämeni tuntui pakahtuvan liikutuksesta ja minua itketti.

Kipu kenties lopulta herätti minut. Uneni alkoi murtua, kun ääni päässäni vain kinusi särkylääkettä. Refleksimäisesti nousin ja otin lääkettä. Tajusin, etten ollut ollut täysin unessa, koska kykenin hallitsemaan ruumistani. Viimeistään hapuillessani lääkettä laatikosta heräsin oikeasti. Kuten sanoin, en ole aiemmin ollet unen ja valveen välitilassa, enkä nähnyt unta olevani omassa huoneessani. Vaikka se oli pelottavaa, harmittelin heti, etten kyennyt nukahtamaan enää uudestaan. Verenluovuttajan ääni oli ollut niin suloinen, niin lempeä. Kuin hän oikeasti välittäisi minusta ja haluaisi auttaa minua. Ja kerrankin - kerrankin - se puhui minulle suoraa suomea, kerrankin minä ymmärsin, mitä se sanoi.

Akaiito on ehkä juustoinen ja hupsu peli, mutta se esittää osan verenjuontikohtauksista juuri tuon kaltaisina. Että joku päähenkilön liittolaisista on hänen puolestaan tapeltuaan huonossa jamassa, ja tyttö tuntee vaistomaisesti halua auttaa. Onnistuin kerran tapattamaan itseni sitenkin, että annoin mieluummin viimeiset vereni rakastetulleni kuin annoin hänen kuolla silmieni edessä.

Tämä kokemus herättää minussa voimakkaita tunteita siksikin, että tänään lähden tanssileirille. Voi olla, että tapaan Marian siellä. En ole unohtanut kaikkea sitä, minkä hän sanoi minulle Ropeconissa. Sydämeni ei mitään toivo niin kovasti kuin sitä, että hän ehkä vielä joskus luovuttaisi minulle verta. En missään nimessä odota sitä häneltä. Toivon vain, hartaammin kuin mitään muuta. Käsittääkseni hän seurustelee nykyään, ja verenluovutus saattaa olla sopimatonta joillekin siinä tilanteessa, sillä luovutuksessa huulet koskettavat ihoa, jolloin se on käytännössä suudelma. That's why it's so easy to write erotic blood drinking scenes. That's why bloodlovers make the best donors.

väliaikatietoja

2009-11-12T18:19:23Z

48,9 kg (parempi)

Eilen miekkakoulussa tapasin uuden tytön. Ei varsinaisesti uuden, koska hän oli aloittanut alkeiskurssin nyt syksyllä, mutta ollut jonkin aikaa poissa. Sitä paitsi tämä oli ensimmäinen kerta, kun puhuimme muuten kuin harjoitusten aikana. Hän kyseli paljon kaikenlaista miekkailusta ja innostui kertoessani, että harrastan jousiammuntaa. Hän esitti toiveen saada joskus tulla kanssani jousiradalle. Lupasin selvittää, täytyykö sisäradan käyttöä varten liittyä yhdistykseen vai saako sitä käyttää yhtä vapaasti kuin ulkorataa. Jos sinne nimittäin pääsee maksutta, voisimme mennä. That would be fun. En uskalla mennä radalle yksikseni, ja kesällä sain kaverit houkuteltua mukaan vain muutamaan otteeseen. Näin ensituntumalta tyttö vaikuttaa mukavalta, mutten osaa sanoa enempää, koska en vielä tunne häntä.

Näinä possunuhahysterian päivinä allergiasta on edes jotain hyötyä. Kun aivastan kassajonossa, äsken perseessä kiinni tönineet antavat heti elintilaa. Mutta ei se paljon lohduta. Tänään hammaslääkärillä minua alkoi aivastuttaa hillittömästi kesken porauksen. Inhottavaa. Sain myös reilun annoksen puudutusainetta. Onneksi leivoin pipareita aiemmin, enkä tapani mukaan muistanut puolittaa ohjetta vaan luovutin, kun taikinaa oli vielä puolet jäljellä. Piparitaikina nimittäin on juuri sopivan helppoa syötävää, kun puoli leukaa on puuduksissa.

Annika on poissa, joten istuin hänen ikkunansa ääreen taikinakulho sylissä. En minä tavallisesti hengaa kämppikseni huoneessa hänen poissaollessaan, mutta olen asentanut parvekkeelle lintulaudan talveksi. Sieviä eläimiä pääsee tarkkailemaan ihan parin metrin päästä. Tuntuu oudolta, että ihmiset pitävät lintuja häkeissä, kun niitä voi ihailla koko talvikauden vapaudessa. Seurailin sini- ja talitiaisia kunnes sininen hetki koitti. Linnut eivät liiku hämärän jälkeen.

cityvampire @ 2009-11-10T22:11:00

2009-11-10T20:38:22Z

Sain tänään postissa ihan virallisen, oikean kutsun Marian syntymäpäiville. Jotain entisestä suhteestamme kertonee se, että vasta nyt sain tietää hänen ikänsä ja tarkan syntymäpäivänsä. *shrug* Minä vain en ole sitä tyyppiä, joka utelee toisten syntymäpäiviä tai ikää. Ystävystyessäni ihmisiin, sellaiset tiedot eivät ole oleellisia, vaan tulevat tietooni, kun asianomainen kokee oma-alotteisesti halua kertoa.

Nämä kutsut ovat myös tuparit. Sitä ei mainita suoraan, mutta koska Maria käyttää kutsussa monikkomuotoa, oletan kyse olevan siitä, että hän muuttaa yhteen jonkun uuden pojan kanssa. Minulle tulee epämukava olo, kun ajattelen, että minun pitäisi mahdollisesti todistaa omin silmin uutta parisuhdetta. Kutsukin on avec, eikä minulla tietenkään ole paria. Luulen, että Maria ei tiedä, että minulla on vielä tunteita häntä kohtaan ja että en pidä sinkkuna olosta. Yksin tuleminen pareille tarkoitettuun juhlaan tuntuisi pahalta. Mutten tiedä, kuinka asian hänelle ilmaisisin ilman, että se kuulostaisi siltä, kuin syyllistäisin häntä kivustani, niin menneestä kuin nykyisestä.

En halua katkaista suhteitani Mariaan kokonaan, en antaa sellaista kuvaa, etten tahtoisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Minua imartelee, että hän vaivautuu kutsumaan minut erikseen, lähettämään oikean kutsukortin sen sijaan, että olettaisi minun poimivan yhteiskutsun jostain Facebookista. Kuka näinä aikoina enää kirjoittaa oikeita kirjeitä, ellei ole tosissaan siitä, mistä kirjoittaa? Minulle tulee sellainen olo, että hän vilpittömästi, ihan oikeasti haluaa minun tulevan. Herrasmies minussa tuntee velvoitetta vastata kutsuun. Epäilemättä tätä vahvistaa se, että tunteitteni vuoksi Marian sanalla on vielä jonkinlaista valtaa ylitseni ja vaikkemme enää seurustele, vaistomaisesti olisin vastaamassa mihin hyvänsä hänen pyyntöönsä myöntyvästi.

Paikalle ei edes ole tulossa ketään, jonka minä tuntisin niin, että osaisin rentoutua seurassa. Sillä Vilanderkaan ei ole tulossa. Muistan liian hyvin jatkuvat moitteet, joita sain hääkutsuilla, kun en suostunut teeskentelemään iloista. Ei ole kenenkään eduksi, että tulen kutsuille herra Darcyksi mököttämään. Jospa vain kävisin pikaisesti, antaisin tuparilahjan, joisin lasillisen alkoholitonta ja lähtisin vähin äänin kotiin.

Valitsin minä kumman tahansa, sattuu joka tapauksessa.

väliaikatietoja

2009-11-07T16:16:36Z

48,1 kg (Välillä on vaikea uskoa, että sokeri lihottaa, kun juon melkein litran kokista päivässä ja paino on aina vain alakanttiin. Onko mahassani näkymätön lapamato tai portaali, joka dumppaa kaiken syömäni rasvan ja sokerin jonnekin auringosta itään ja kuusta länteen?)

Tulin isänpäiväksi Lahteen vanhempien luokse. Veljeni on myös kotona käymässä, joten olen netissä tavallista aikaisemmin, jotta ehdin kirjoittaa ennen hänen nukkumaanmenoaan. Nukuin viime yön huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin, kun keksin raijata notkoilevasta antiikkisängystä patjan lattialle ja vierashuoneen ovenkahva on vihdoinkin korjattu.

Mikäli lumi ei ole huomenna kokonaan sulanut, olen ajatellut veistosten tekoa.

Äitini oli käydessään antikvariaatissa ostanut minulle vanhan, nelkytluvun version Ylpeydestä ja Ennakkoluulosta. Minulla tosin on jo tämä kirja kotona. On jossain määrin perverssiä omistaa useita painoksia samaa kirjaa, mutta en raaski luopua kummastakaan. Vanhani on lahja Marialta, ja tässä uudessa on hieno, vanhanaikainen kuvitus. Miksei kirjoja enää kuviteta? Etenkin historiallisiin ja fantasiakirjoihin kaipaisin kuvitusta. Ehkä kuvittaminen jonkun mielestä tappaa mielikuvituksen, mutta minusta se elävöittää tarinaa.

Annoin äidilleni vastalahjaksi uusimman kirjoitukseni, jonka tulostin kirjastossa. Olin hypettänyt hänelle puhelimessa, että sain kerrankin jonkun sadun valmiiksi (tätä ei juuri tapahdu) ja hän ilmaisi olevansa kiinnostunut lukemaan sen. Enpä tiedä. Äitini ei yleisesti ottaen välitä saduista, mutta annoin sen hänelle kuitenkin. Kauhukseni hän ei alkanut lukemaan sitä alusta, vaan alkoi selailla sivuja, lukien yksittäisiä pätkiä sieltä täältä ja sitten vielä viimeisen sivun erikseen. Mom, you're reading it wrong. Miksi spoilaat juonen?

Ei tuollaisella lukemisella saa tarinasta paljoa irti. Isälläni on joskus tapana tehdä samoin. Kun istun sohvan nurkassa lukemassa mangaa, hän pyytää saada nähdä, mitä luen ja alkaa sitten selailla kirjasta. Dad, you're reading it wrong. Aloita siitä kirjan "väärästä" päästä. Ja lue enemmän kuin yksi puhekupla per sivu, äläkä skippaile kymmeniä sivuja kerralla. Poikkeuksetta nämä kirja-arvostelut päättyvät siihen, että isäni julistaa, ettei ymmärrä, miksi pidän tuommoisesta. Tietenkään et voi ymmärtää, kun et siihen oikeasti tutustukaan. Mitä jos minäkin olisin lukiossa tehnyt kirja-arvostelut pläräämällä teokset läpi kahdessa minuutissa ja lukemalla ensimmäisenä lopetussivut?

väliaikatietoja

2009-10-31T16:25:36Z

48,6 kg (hmph)

Gaah. Unohdin kokonaan, että kaupat ovat kiinni. Koska sata-allergikko ostaa ruuat vain yhdelle päivälle kerrallaan (sillä huomenna ei välttämättä pysty syömään samaa kuin tänään), tämä on paha ongelma. Ostin kioskilta kaksi litraa maitoa, mutakakun, juustonaksuja ja suklaata. Ehkä niillä pärjää, kun keittelee puuroa tai paistaa lettuja (Annika oli ostanut munia). Tuoreet hedelmät voin korvata pakastemarjoilla, mutta lihaa ja tuorevihanneksia jäin kaipaamaan. Jos proteiinin ja eläinrasvan tarve saa minut lyömään päätäni seinään, voin toki sulattaa naudanverta. Minulla on puoli litraa pakkasessa.

Mutakakku on jännää ainetta. Kuin taikinaa söisi. But it's so good. Syönhän minä piparitaikinaakin.

Eilen miekkakoulussa oli minun lisäkseni vain pari muuta tyyppiä, eikä kumpikaan heistä ollut opettajamme. Olimme siinä vähän hämmentyneinä, että mitäs tehtäis, kun kukaan meistä ei ole vetänyt tunteja. No jos vaikka vähän lämmiteltäis tikarihipalla ja sit kerrattais perusmiekkaharjotuksii. Joo tehää niin. It was fun. En tuntenut oloani aivan osaamattomaksi. Lisäksi oli hyvä kerrata kaikkia ihan perusjuttuja, sillä en ole saanut niitä vielä kirjattua luuytimiini, ja aina, kun ryhdymme kokeilemaan jotain uutta ja erikoista, minusta tuntuu, että kykyni omaksua uutta kärsii siitä, ettei minulle ole kehittynyt "teräntajua". Jos vain toistan kärsivällisesti perustekniikoita, alan ehkä pikkuhiljaa tajuta, kuinka miekka käyttäytyy in general.

Toinen harjoitustovereistani saisi tosin näyttää viilaa miekalleen. Muutamassa harjoituksessa hänen miekkansa terä liukui käsivarttani pitkin ja repi siihen useita vierekkäisiä verinaarmuja. Harjoitusmiekan ei kuuluisi tehdä niin, vaan olla tylppä. Mutta käytössä terään ilmestyy lovia ja särmiä, ja ne voivat raapia. Minunkin pitäisi hankkia viila tähän tarkoitukseen, vaikkei oma miekkani vielä kovin pahasti vammautunut ole (ainakaan se ei ole naarmuttanut vielä ketään). En minä verenjuojana paria haavaa harmistele, mutta arvet ovat ikävän näkyvällä paikalla alakäsivarressa. It makes me look like I'm sad about things. Kun sorrun oman veren juontiin, olen mieluummin tehnyt haavat lähelle olkapäätä, missä T-paidankin hiha peittää arvet.

Aina välillä oikeus toteutuu

2009-10-27T21:20:29Z

Kyyniset ihmiset toteavat mielellään, että mikään ei ole koskaan muuttunut, eikä muutu. Pahat asiat ovat, eivätkä parane, niihin on vain totuttava. Joskus itsekin vajoan tällaiseen pessimismiin, mutta aina välillä saan kuulla tapauksista, jotka herättävät minussa toivoa ja uskoa paremmasta.

On kolme pahaa, joiden suhteen olen erityisen herkkä. Ne ovat homofobia, koulukiusaus ja lasten pakkosyöttö. Vaikka nämä paheet kalpenevat raaempiin rikoksiin verratessa, en siedä niiden vähättelyä, sillä toisin kuin raiskaukset ja murhat, nämä ovat arkipäiväisen yleisiä ja systemaattisia, ja siitä kammottavia, ettei niitä yleensä pidetä lainvastaisina. Saat ihan vapaasti pauhata siitä, kuinka homot joutuvat helvettiin, ja sen sijaan, että kiihottaisit kansanryhmää vastaan, käytät vain sananvapauttasi. Koska kaikki lapset ovat "viattomia", kiusaajaa ei voi rankaista. Ja koska aikuisilla on oikeus kasvattaa lapsensa miten lystäävät, kertaalleen oksennetun maksalaatikon syöttö itkevälle muksulle ei periaatteessa ole laitonta.

Mutta ihan aina ei voi ihminen tehdä mitä huvittaa ja päästä siitä kuin koira veräjästä. Luin joitakin päiviä sitten lehdestä, kuinka kiusaukseen puuttumattomuus on viety oikeuteen asti. Joku vihdoinkin ymmärtää puolustaa kiusattua, eikä vain kohauta olkiaan että "lapset ny on tommosii". Itse vuosikaudet kiusausta kokeneena en usko viattoman lapsen myyttiin. Jotkut vain puolustautuvat, että "minuakin kiusattiin ja kestin sen kuin mies". Kivat sulle, mutta entä ne, joilla ei ole sydämessään yhtä kovaa nahkaa? Ne, joita kiusaus on muuttanut loppuelämäksi. On tunneälyllisesti typerää kuvitella kaikkien ihmisten olevan samanlaisia. Fiksut ymmärtävät, että psyykkisen kivun sietokyvyssä on eroja.

Sitten oli myös juttua päiväkodista, joka sai syytteen pakkosyötettyään lapsia. Oli aikakin suomalaisten päästä yli tästä sodanaikaisesta "Isovanhempamme joutuivat syömään käpyjä ja männynhavuja, ja sinä syntinen vielä kehtaat kieltäytyä syömästä tätä Jumalan armostaan meille antamaa purjokuukunaryönäpataa!"-asenteesta. Jos joku veisi aikuiselta oikeuden päättää syömisestään, nousisi heti joku oikeusjuttu. Mutta lasta saa kiduttaa vuosikausia pahanmakuisella ruualla. Itsekin maksalaatikkoni oksentaneena ja pakkosyöttötraumojen vuoksi ruokailutilanteita angstaavana sanon: Me olemme erilaisia, toiset esim. pidempiä kuin toiset. Miksi on niin vaikea käsittää, että sama variointi koskee myös makuaistia? Toisen herkku on toisen painajaisruoka. Lapsi söisi jos voisi, mutta hän ei mahda mitään sille, että maistaa ruuan vastenmieliseksi. Tämän vuoksi pakkosyöttö on yhtä inhottavaa kuin jalattoman moittiminen siitä, että hän tanssii huonosti.

Homofobiasta sitten vielä. Lähes kaikki tuntemani uskonnot ovat enemmän tai vähemmän homofobisia, vaikkei niiden oppeihin kyseinen ilmiö kuuluisi. Tämä johtuu teoriani mukaan siitä, että suurin osa tuntemistani uskonnoista on hyvin vanhoihin perinteisiin tarraavia, konservatiivisia kultteja. Uutta Lutheria ei ole näkynyt vähään aikaan. Mutta tästä kaikesta huolimatta Ruotsissa saa nykyään homotkin pitää kirkkohäät. Eikä tämä uudistus edes mennyt läpi millään tiukalla pelillä, vaan selkeällä äänestysvoitolla. Uskonnotkin voivat uudistua ja kenties jonakin päivänä jättää kokonaan taakseen homofobia-opin.

Sitten on vielä yksi tapaus, oma veljeni nimittäin. Lehtien lukijakirjeistä voisi saada sellaisen kuvan, että vanhukset ja vammaiset ovat huonommassa hoidossa kuin kodittomat kissat. Puhutaan jatkuvasta laiminlyönnistä ja epäinhimillisistä asuintiloista. Varmasti osa elääkin näin. Minun veljeni eli kymmenen vuotta kammottavassa asuntolassa, missä hänen ovensa oli koko ajan lukittu, eikä hän päässyt vessaankaan ilman, että pyysi avainta hoitajalta. Häntä koetettiin laihduttaa laimealla keittoruokavaliolla, jota hän ei kyennyt syömään, vaan oksenteli takaisin lautaselle (muistatte, mitä mieltä olen pahanmakuisten ruokien pakkosyötöstä). Kyllähän poika laihtui (ja myönnän, että hän oli - ja on edelleen - ylipainoinen), mutta autistille, jonka elämässä ei virikkeettömässä asuntolassa paljoa ilonaiheita ollut, olisi hyvä ruoka merkinnyt paljon.

Mutta sitten Lahteen avattiin inhimillinen asuntola. Vanhempani heti aloittivat kiivaan anelun, että saisivat pojalleen paikan sieltä. Äitini oli aivan hermona asiasta koko käsittelyn ajan. Niin kauan hän oli toivonut veljelleni paikkaa, jossa tämä voisi elää mielekästä elämää. Onni kävi ja veljeni sai asunnon. Hänellä on pikkuinen asunto rivitalomaisessa asuntolassa, jossa on pihaa ja yhteiset oleskelutilat, missä usein järjestetään jotain yhteistä asukkaiden kesken. Hän on päässyt töihin. Ylipäätään hänen elämäänsä on ilmestynyt sisältöä, muutakin kuin huoneessa kyhjöttäminen. Ovessa on lukko, mutta veljelläni on oma avain siihen. Jokin aika sitten paikalla oli pihan syyssiivous, johon kutsuttiin omaisia. Vanhempani eivät päässeet, mutta siskoni kävi siellä. Hänen kertomuksensa kaikesta sai minut vakuuttuneeksi siitä, että veljeni on hyvin tietoinen olevansa nyt oman elämänsä herra, tietoinen omasta kodista, tietoinen omasta työstä ja kaikesta muusta. Uskon, kun siskoni sanoi veljeni olevan nyt tyytyväinen elämäänsä.

Kyseinen asuntola tosin mokasi siinä, ettei tajunnut veljeni olevan kyvytön itse maksamaan vuokraansa ja laskujaan, joita kertyi hänelle järjettömän paljon. Vikaa oli kyllä laskujen lähettäjissäkin, jotka eivät tajunneet, että jos lasku menee kehitysvammaisten asuntolaan, eikä sitä makseta, niin se ei ehkä johdu siitä, että henkilö vain pakoilee maksua vaan ettei hän osaa itse hoitaa niitä. Mutta en halua moittia tätä uutta asuntolaa liikaa, sillä se on niin suunnattoman paljon parempi verrattuna siihen vankilaan, missä veljeni vietti kymmenen vuotta vain siksi, ettei häntä otettu muualle. Minua ilahduttaa, että on asuntoloita, jotka eivät ole vain vaikeiden ihmisten säilytystiloja, työnantajia, jotka haluavat palkata kehitysvammaisia ja hoitajia, jotka kuuntelevat, mitä hoidettava itse haluaa.

cityvampire @ 2009-10-26T01:50:00

2009-10-26T00:04:47Z

Heidi veti meille ropea lauantai-iltana. En ole ikuisuuksiin ropettanut, joten vähän jännitti etukäteen, mutta se oli hauska peli. Ja hyvin johdettu. Vaikka hahmot hieman jakautuivat kukin tahoilleen, kaikille sattui ja tapahtui, eikä kukaan jäänyt proppihahmoksi.

Also, Tapsalla on jännä musiikkimaku. Tai ei nyt varsinaisesti outo, mutta hän kopioi koneeltani sellaista kamaa, josta olen aina kuvitellut vain naisten ja hyvin stereotyyppisten homojen tykkäävän. Toisaalta Tapsa, sen paremmin kuin useimmat muutkaan miespuoliset ystäväni, ei olekaan mikään perusäijä. Yhtään sen enempää kuin naispuoliset ystäväni mitään superfemmejä. Jotenkin pidän tällaista maskuliinisten ja feminiinisten ominaisuuksien androgyynihtävää tasapainoa hyvänä ja terveenä asiana.

Leivoin omenapiirakkaa (täydellisen piirakan metsästys jatkuu, täytyy olla jotain kunnianhimoa), ostin Cheddaria ja Jonna ja Eeva toivat mutakakkua. Emme tosin muistaneet kokeiluttaa vieraillamme bataatti-vaahtokarkkijuttua, jota Annika valmisti ihan uteliaisuudesta (se maistui paremmalta kuin kuulostaa, though, frankly, it was more weird than anything...).

It's that time of the year

2009-10-22T19:23:18Z

Tahtoo siis sanoa, että Halloween lähestyy. Sitä ei ole minun nähdäkseni Suomessa juhlittu, mutta kovasti yritetään markkinoida krääsää ja muuta vastaavaa. Ihan kaiken varalta olen jo parina vuotena varannut karkkia kuunvaihteen ajaksi, mutta saanut syödä aina namut itse (not complaining at all...). Krääsävalikoimia aina pengon siinä toivossa, että löytäisin uusia lepakkoleluja kokoelmiini, mutta ainakaan pariin vuoteen ei ole onni käynyt. Hmph. Mielikuvituksettomat lelufirmat kierrättävät yksiä ja samoja muottikopioita.

Jenkkiverenjuojia sesonki hermostuttaa, koska tähän aikaan foorumeille ilmestyy "turisteja" moninkertaiset määrät tavalliseen verrattuna. Nämä joko tulevat leikkimään roolipeliä (mikä on rumaa, kun kyse ei ole roolipelifoorumista) tai esittämään tyhmiä kysymyksiä. Toisinaan käyvät kyllä viihdykkeestä, ja onneksi katoavat ennen pitkää, kun keksivät jonkun kivemman leikin.

Kaupoissa on myynnissä talvikurpitsoja lyhtyjen tekoa varten. Ajattelin kokeilla, voisiko niitä syödä. Kurpitsa on sukua kurkulle ja meloneille, jotka molemmat kuuluvat syömäkelpoisten ruokien listaan, so it was worth a try. Ostin yhden. Mutta ei niitä voi syödä, ovat limaista ja kalanhajuista möhjöä, joka ei maistu paljon miltään. Talletin siemenet, aion kokeilla niiden paahtamista. Kaiversin kuoresta lyhdyn, kuu ja tähti-aiheilla. Lyhtyni näyttää ehkä hiukan kommunistisen Kiinan lipulta, mutta kuu ja tähdet ovat symboleina sen verran yleismaailmallisia, etteivät sen puoleen kommunistit, muslimit kuin juutalaisetkaan voi pitää niitä yksityisomaisuutenaan.

cityvampire @ 2009-10-22T01:29:00

2009-10-21T22:32:27Z

Veripalvelu on avannut pisteen keskustaan. Enää ei tarvitse vaeltaa luovutukseen jonnekin kaupungin laidalle. Radiossa huudatetaan koko ajan verenluovuttajien pulaa. Sairaanhoitaja-siskonikin jatkuvasti muistuttaa minulle, kuinka tärkeää se on.

On turhauttavaa olla niin lähellä tavoitetta mutta alati saavuttamatta sitä.

I just got a new toy!

2009-10-18T19:33:11Z

No, not a new sword or bow. A real toy.

Koska isääni kiusoitellaan paljon hänen lennokkiharrastuksestaan, minua on aina hieman hävettänyt tunnustaa, että rakastan leluja ja figuureja. Vähitellen olen tuonut kokoelmiani kaappien kätköistä hyllyyn näytille. Suurin osa on lapsuudesta säästettyä kamaa, mutta keräilen aktiivisesti esim. lepakkoleluja. So, yeah, I love toys.

Kun Annika illalla palasi kotiin ja juttelimme keittiössä, hän käski minun sulkea silmäni siksi aikaa, kun kaivoi tuliaistani esille. Hmm. What ever could it be? Sitten sain luvan avata silmäni.

OH MY GODS

Keittiön pöydälle oli ilmestynyt pahvirasia, joka sisälsi vaaksanmittaisen Sei-nuken (Oh, sorry. Not doll. Action figure.). Jos joku ei vielä tiennyt, kyseessä on lempianimeni lempihahmoni. SHWEET! Olen toki nähnyt fanitusfoorumeilla kuvia näistä leluista, mutta sain siellä aina sellaisen kuvan, että niitä saa vain Japanista. Mutta näemmä saa ihan Helsingistä.

Mini-Sei sopi nätisti hyllyyn Marimite-DVD:n eteen. Japanihyllyni reunuksella olisi tilaa enemmänkin...should I or shouldn't I...collect them all...

Todella tyylikäs lahja. Me likey!

cityvampire @ 2009-10-17T20:49:00

2009-10-17T18:03:47Z

Kokeilin miekkakoulussa eilen ensi kertaa keihästä. Koska se on aika painava, sen käsittely oli hankalaa, ja kun varren syrjään kopautti vähänkään, niin toisen käden ote irtosi heti. Must become stronger. Mutta on mielenkiintoista kokeilla välillä muutakin kuin miekkaa ja tikaria. Toivoisin, että voisin joskus aloittaa miekka&kilpi-yhdistelmän opettelun alusta.

Viime lauantaina olin tanssimassa. Annika oli varannut meille tanssitilaa. En ole tanssinut sitten Ropeconin, joten olin hyvin mielissäni tästä mahdollisuudesta. Sain tanssia Ländleriäkin. Illalla Annika lähti kanssani SETAn leimareihin, missä kaksi tyttöä onnistui lopulta houkuttelemaan minut tanssimaan. Toinen heistä oli hieman luotaantyöntävä, koska oli näkyvästi humalassa, mutta toinen oli mukava. They were nice girls, really. Mutta hauskinta oli tanssia Annikan kanssa, häneen kun ei liity mitään vieraita kohtaan tuntemiani estoja. Hypimme käsi kädessä koko Jenni Vartiaisen Ihmisten Edessä-discoversion ajan, ja minä yritin huonolla menestyksellä valssittaa. Ei ollut kylliksi tilaa.

väliaikatietoja

2009-10-15T20:22:33Z

48,2 kg (What? How...), 2 työhaastattelua, 0 veriannosta (mutta harkitsen pakasteveren sulattamista)

Syksy on ollut hyvin kaunis. Jos on satanut, vettä on tullut vähän, salaa yöllä. Joinakin syksyinä sade ei ikinä lakkaa. Teen useita kävelyretkiä sorsalammen ympäri päivittäin. Työttömänä olemisen hyviä puolia on se, että voin hyötykäyttää valoisat tunnit kokonaan. Aurinko laskee jo kuuden, seitsemän aikoihin.

Äidilläni on syntymäpäivä ensi kuussa. Punon hänelle pajusta suojaruukkua (aion kyllä ostaa siihen ruukkuun jonkin kasvinkin). Samaan kuunsirpinmuotoon kuin viime vuoden pajukehtoni, se on hyvä malli. Vaikka tämä kuunsirppi on paljon pienempi, olen saman ongelman edessä kuin viime vuonna, paju loppuu kesken. Punontaan sopivaa, taipuisaa, yksivuotista pajuvitsaa on vaikea löytää. Sorsalammen laiturin vieressä kasvaa pari pöheikköä, mutta nekin olen aika lailla jo käyttänyt. Onneksi pajuhökötys ei tarvitse enää kuin tiivistettä. Muoto on kasassa, reiät on vain paikattava.

Palatessani tänään pajunkeruureissulta joukko yläasteikäisiä poikia alkoi kierrellä polkupyörillään ympärilläni huudellen töykeyksiä. Siis kiusaten minua. Ystäväni aina sanovat, että eivät itse ole joutuneet kiusan kohteeksi. En tajua miksi minä joudun. Olenko niin erilainen, että hyeenat voivat haistaa aspergeriuteni? Minulle tuli paha mieli ja huusin rottia jättämään minut rauhaan.

Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Nyt ne tietävät voivansa satuttaa minua, sillä ne kuulivat äänestäni, että olin pahoittanut mieleni. Ne seurasivat minua kotiin asti. Ne tietävät, missä asun. Ne voivat alkaa kiusata minua systemaattisesti kuten kouluhäiriköt. Eikä Suomen Laki anna minulle mitään keinoa saada kidutusta loppumaan.

Kun pääsin kotiin, minua ahdisti suunnattomasti, en voinut aloittaa pajupunontaa. And like all lonely blood drinkers, I wanted my mommy. Soitin äidilleni ja purin suruni, kiukkuni ja pelkoni. Sitten voin hiukan paremmin. Lohdutin itseäni lupaamalla, että saisin ostaa huomenna uuden syystakin tai sen hienon, tummanharmaan liivin, jonka näin Seppälässä. Nyt toivon vain suunnattomasti, että tämä jäi sittenkin tähän, että ihmisapinat eivät enää harrasta ryhmäegorunkkausta kustannuksellani.

Tuoksuyliherkkyys

2009-10-13T00:55:12Z

Allergia- ja astmaliitto kertoo sivuillaan tuoksuyliherkkyydestä seuraavaa:

- Kyseessä ei ole allergia, vaikka herkkyys usein sekoitetaankin siihen.
- Herkkyyttä ei pystytä mittaamaan objektiivisin keinoin.
- Siihen ei ole toistaiseksi käytettävissä kunnollista hoitokeinoa.

Minun vaivaani ei siis voida diagnosoida, eikä siihen ole erityislääkitystä. Tällä hetkellä lääketiede ei tiedä, mikä aiheuttaa tuoksuyliherkkyyden oireet, joten niitä ei voi hoitaa. Lieviä oireita voin lääkitä allergialääkkeillä, mutta muuten on vain joko kestettävä tai poistettava tuoksun aiheuttaja.

Koetin äsken nukkua oireista huolimatta. Uskoin olevani kylliksi vahva kestämään hiukan kipua. Sitten tunsin tukehtuvani. Henki ei enää kulkenut lainkaan sierainten kautta, ja kurkkukin tuntui paksulta. Mikään määrä lääkkeitä ei auttanut enää. Kerta toisensa jälkeen allergiakohtaukseni ovat tulleet vain vahvemmiksi. Tukehtumisen tunne pelotti minua, ja annoin periksi. Leikkasin kaikki posliinikukan kukkavarret poikki ja asetin ne kuivumaan. Jahka ne kuivuvat, ne lakkaavat tuoksumasta. Tuntui pahalta leikata avautumattomat nuputkin pois. Minulla oli niin komea, ainakin kymmenellä kukkavarrella varustettu kasvi. Kauniita, hyväntuoksuisia, valkoisia kukkia. Voin käyttää niitä kuivattuina polttouhreiksi, mutta paljon mieluummin olisin jättänyt ne paikoilleen, jättänyt kasvin silpomatta.

Vielä jokin aika sitten elättelin vanhaa unelmaa, että voisin sittenkin saada työpaikan kukkakaupasta. Että jos söisin kylliksi lääkkeitä, voisin yliherkkyydestäni huolimatta tehdä töitä tuoksuvien kukkien parissa. Sen vuoksi olen koettanut säilyttää posliinikukkia, siinä toivossa, että siedätyshoito parantaisi minut. Mutta olen mennyt vain pahemmaksi. Kaikkein voimakkaimmat kohtaukset aiheuttavat vahvasti tuoksuvat kukat. On vain myönnettävä, etten siedä kipua tarpeeksi jatkaakseni unelman tavoittelua. Luovun siitä. Aion lakata etsimästä kukka-alan töitä.

Se masentaa minua, vaikka tiedän, että mahdollisuuteni saada kyseisen alan töitä eivät koskaan olleet erityisen hyvät. Selvisin koulutuksestanikin vain mukautetuin arvosanoin, aspergeriuteni ansiosta pääsin läpi taidoilla, joilla normaali oppilas olisi hylätty. En ole superskilli floristi, eikä minulla ole aikomusta perustaa/ostaa omaa kukkakauppaa.

Tilanteesta ongelmallisen tekee se, ettei minulla ole suunnitelmaa B. Minulla oli yksi ainoa uratoive, yksi ainoa oikeasti mielekkääksi mieltämäni työ. Olin niin iloinen, kun lopulta sain väännettyä vanhemmilleni rautalangasta, etten ryhtyisi hammaslääkäriksi enkä laborantiksi, vaan menisin opiskelemaan jotain, mitä oikeasti haluan tehdä. En aio kertoa heille luovuttaneeni, sillä en siedä yhtään mitäs-minä-sanointtelua enkä varsinkaan tahdo uudestaan joutua heidän "neuvojensa" painostukseen. Minä kun en edelleenkään tahdo hammaslääkäriksi, enkä laborantiksi.

En oikein ole varma, miten tästä eteenpäin.

Hetkinen... Pystyn taas hengittämään. Yay. Jatkan kuitenkin valvomista, kunnes olen varma, että kykenen oireista huolimatta nukahtamaan.

Blood Energy Drink

2009-10-01T19:07:16Z

Verenjuojafoorumilla törmäsin uutiseen tällaisesta aineesta:

http://www.cinematical.com/2009/09/28/thanks-twilight-now-theres-a-blood-energy-drink/

Hauska idea. Henkilökohtaisesti kyllä epäilen tuota väitettä, että sisältäisi samoja ravintoaineita kuin oikea veri. Luultavasti se on tehty samasta sheibestä kuin muutkin energiajuomat: kofeiinista, tauriinista ja kilosta sokeria.

Olisi silti hauska kokeilla. Mutta ei taida päätyä Euroopan markkinoille.

Löysin myös kerran kauan sitten kadottamani sivuston, josta voi ostaa oikeaa verta (verinäytteitä). En ole niin hullu, että ostaisin. Kaikkea sitä netissä myydäänkin.

cityvampire @ 2009-10-01T00:25:00

2009-09-30T21:45:34Z

Reilun parin kuukauden tauon jälkeen kävin miekkailemassa. Minua hieman hermostutti mennä, koska kuukausien tauon aiheuttama taitoruoste hävetti. Mutta kävi ilmi, että tänään uusi alottelijaryhmä oli ensi tunnillaan, joten sain mukavasti palauteltua unohtunutta mieleen kerratessa ihan perusperusteita. Lisäksi kävi ilmi, etten suinkaan ole ainoa vakituinen, joka on pitänyt kesätaukoa. Lisäksi uusien joukossa oli pari kolme tyttöäkin (saa tosin nähdä, moniko jää, alottelijoita karsiutuu alun jälkeen nopeasti). Joonaskin oli tullut miekkakouluun. Oli mukava nähdä joku, jonka tuntee nimeltä. Suurin osa miekkakoulun pojista on minulle vain nimettömiä naamoja, joita on vaikea erottaa toisistaan.

The perkele posliinikukka will never stop. And because flowers are Precious and Holy, there's nothing much I can do about it.

On syksyn paras aika, jos vain saisin sateettomia päiviä useammin. Migreenilääkkeiden syönti on tippunut lähes olemattomaan. Luulen, että kesän migreenikaudet johtuvat korkeapaineesta, sitä on syksyllä harvemmin. Korkea ilmanpaine saa myös siitepölyn ja helteen kanssa aikaan sen tunkkaisen ilman tunnun, jota kesätuuli on täynnä. Syksyisin tuntuu hengitys kulkevan helpommin, ilma on raikkaanoloista. Tekisi mieli haravoida, muttei ole pihaa. Jospa vain menen huomenna puistoon jahtaamaan tuulessa kieppuvia lehtiä. Sisäinen lapseni ei sentään ihan vielä ole muuttunut kapinoivaksi teiniksi, joten en vielä ole liian aikuinen moiseen.

Minulla on työhaastattelu, uusia kirjoja, pakastimessa pullo naudanverta ja kasoittain marjoja, autokoulu rullaa hyvin ja huomenna aion tehdä suklaata ja ehkä leipoa omenapiirakkaa. At the moment universumissa on kaikki hyvin.

Kuppauksesta, suoneniskennästä ja muusta veriperäisestä puoskaroinnista

2009-09-24T21:10:58Z

Ostin mielenkiintoisen kirjan, joka kertoo verta syövistä eläimistä. Koska siinä on pitkä luku lois-tyypin iilimadoista (vastoin uskomuksia, ihan kaikki 450 juotikaslajia eivät ime verta), on aiheellista myös käsitellä verijuotikkaan käyttöä lääketieteessä, ja opin paljon uutta.

Olen varmasti aikaisemminkin ilmaissut kantani ikivanhan afrikkailais-eurooppalaisen perinnelääketieteen sitkeimpiin muotoihin - kuppaukseen ja suoneniskentään, "parantavaan" verenvuodatukseen. Nämä eivät suinkaan olleet ainoat enemmän haittaa kuin hyötyä tekevät hoitotoimenpiteet (esim. monet vanhan ajan lääkkeet sisälsivät suoranaisia myrkkyjä), mutta hyvän verenjuojan periaatteisiin kuuluu tunnistaa ne, jotka eivät sovellu luovuttajiksi. Sairaat ja heikot ovat ehdoton ei, heidän vertaan ei pidä vuodattaa. Tämän vuoksi suoneniskentä on minulle herkkä aihe.

Minua ihmetyttää, miksi suoneniskentä jatkui niin kauan sen jälkeen, kun antiikin käsitys anatomiasta todistettiin vääräksi. Uskoivatko ihmiset vielä 1900-luvun alussa, että verenkiertoa ei tapahdu vaan veri huljuu elimistössä miten sattuu, aiheuttaen pakkautuessaan kipua? Ehkä se toimi psykosomaattisesti. Ihmiset kuvittelivat paranevansa, kun näkivät asialle tehtävän jotain niinkin radikaalia kuin verenvuodatus. Itse en ole oikein halukas uskomaan ihmisen mielen täysvaltaan hänen ruumiinsa yli, mutta siinäkin tapauksessa, että paranemiseen riittäisi potilaan mielikuvitus, verenhukan tuottaminen on silti älytöntä. Antakaa sairaalle mieluummin vaikka jotain vaaratonta lumelääkettä, jos pelkkiä aivoja pitää huijata.

Nykypuoskarit puolustavat suoneniskentää sillä, että verenvuodatuksella voi hoitaa psyykkisiä/henkisiä vammoja. Okei, ymmärrän sen, tavallaan. Kyllä minäkin tunnen usein halua vuodattaa hiukan vertani, mutta minä aion odottaa, että saan viisikymmentä kiloa täyteen ja mennä Veripalveluun. Vaikka suoneniskentä ei aiheuttaisikaan fyysistä haittaa, en käsitä veren haaskaamista. Why would you do that? You don't throw good stuff to waste.

Kyllähän minä tiesin, että verijuotikkaita on käytetty suoneniskuun. Mutta uutta tietoa oli se, että nimi "leech" tulee sanasta "laece", joka tarkoittaa parantamista (kuulemma myös termi "bleed" tulee jostain vanhasta siunaamista tarkoittavasta sanasta, jolla viitattiin uhriveren pirskottamiseen). Hirudo medicinalis (jokin eurooppalainen juotikaslaji, en ole vielä kerennyt etsimään suomenkielistä nimeä) metsästettiin melkein sukupuuttoon ihmisten tienatessa niiden keräämisellä. Nykyään ovat kuulemma suojeltuja, joten tämän päivän puoskarit käyttävät jotain sukulaislajia.

Oli mielenkiintoista saada tietää, että on olemassa tapauksia, joissa verenvuodatus oikeasti auttaa. Tätä varten juotikkaita kasvatetaan ja käytetään yhä, ainakin jenkeissä. Kuulemma yleisin käyttö on irronneen raajan/korvan/muun ulokkeen liittäminen takaisin. Koska verisuonisto ei ehdi korjautua tarpeeksi nopeasti, käy helposti niin, että isot suonet tuovat vaurioituneeseen kudokseen verta, mutta veri ei pääse sieltä pois, vaan pakkautuu pikkusuoniin ja keho alkaa hylkiä irronnutta kudosta, koska sinne ei pääse happea ja jäteaineet kertyvät. Siis melkein kuin antiikin lääkärifilosofit uskoivat. Juotikas imee pois pakkautuvan, hapettoman, "likaisen" veren, jolloin kudokseen virtaa uutta, ravintopitoista verta, ja verisuoniston korjaaminen jatkuu.

Kammottavia/huvittavia olivat kertomukset kaikista niistä kuuluisuuksista, joiden kuolemaa on joudutettu suoneniskulla tai juotikashoidolla. Byronin "vaikeaa luonnetta" koetettiin hillitä kiinnittämällä iilimatoja otsaan. Voin kuvitella, kuinka niljakkaan hoidon seurauksena hysteerinen runoilija on mennyt kalpeaksi ja vaitonaiseksi, ja hermostuneet lääkärit huokaisivat, että hiljenipä se vihdoinkin. Toinen kammottava/huvittava osuus oli kuvaus kaikkein oudoimmista tavoista käyttää juotikkaita. Kuten jos naimisiin mennessään nainen ei ole neitsyt, hän voi feikata olevansa pitämällä juotikasta vaginassaan vähän ennen häävuoteeseen menoa. Madon syljen antikoagulantti takaa veren lakanoissa.

Vaikka ovatkin vaarattomia ja oikein käytettynä hyödyllisiä, juotikkaat ovat mielestäni verta syövistä eläimistä kuvottavimpia (Amazon-joessa esiintyvä parasiittimonni/ankerias on vahva kakkonen). Jos elämäni olisi satu ja minä olisin paha noita, lähettäisin iilimatoja kiusaamaan vihamiehiäni. Niitä afrikkalaisia minikokoisia, jotka tulevat juomaveden mukana ja takertuvat kitalakeesi ja kurkkuusi.

Uutta tietoa oli myös se, että ennen vanhaan suoneniskua harjoittivat parturit. Joskus Aku Ankassa olen nähnyt parturiliikkeen ulkopuolelle asetettuna sellaisen oudon punavalkoraidallisen tangon, joita ilmeisesti jenkeissä on tapana ripustaa. Tämä kuulemma nimenomaan mainostaa suoneniskentäpalveluja. Punainen merkitsee verta, valkoinen sideharsoa. Tanko itse symboloi sauvaa, jota potilas puristi kädessään kupparoinnin aikana kiristääkseen suonensa. Tangon päässä oleva nuppi kuvaa verenkeruuvatia (jotkut näistä olivat tosi nättejä) tai astiaa, jossa iilimatoja pidettiin.

Aina, kun on aiheena suoneniskentä, minua kadehdittaa antiikkiset työkalut. Se lansetti, jolla minä joudun suonta iskemään, on säälittävä neulannysä verrattuna niihin hienoihin teriin, joita ennen vanhaan kutsuttiin lanseteiksi. Jos vaikka hoidon tarkoitus oli päin mäntyä, vehkeet olivat hyvät ja erittäin tarkoituksenmukaiset. Niiden oli tarkoitus saada aikaan haava, joka pysyisi auki, mutta jonka pystyy jälkeenpäin sulkemaan hyvin. Hyvä verivirta, turvallinen ja helppokäyttöinen terä, hallittavissa oleva haava. Jos vain saisin jostain hankittua vanhanaikaisen lansetin, etenkin ne jousitetut himottavat. Toki asiaan kuuluu myös se, että niitä on osattava käyttää oikein. Väärin käytettynä lansetti voi katkaista suonen kokonaan.

Jossain päin Suomea vielä harrastetaan kuppausta. Mistähän hankkivat välineensä?